Leppoisaa pääsiäistä!

Tänä vuonna pääsiäinen tuli jotenkin yllättäen eteen. Viime sunnuntaina yksi virpoja koputti ovelle ja sai kasan suklaata palkaksi. Ehkä vähän ylimitoitetustikin, koska olin sen verran hämmentynyt, että oli todellakin jo palmusunnuntai. Vauvan kanssa puuhastellessa tulee seurattua hämmentävän vähän mitä ympärillä tapahtuu, ja aika kuluu aikalailla päivä kerrallaan.

 

 



Päivä kerrallaan teimme myös suunnitelmia pääsiäisen vietosta. Koska poika on ollut viime aikoina tosi reippaana, niin päätimme lähteä kahdestaan mummulaan aloittamaan pääsiäisenviettoa. Mies joutui vielä jäämään töihin. Mummulassa oli pienellä tällä kertaa erityisen paljon katseltavaa. Kotona pääsiäiskoristeet ovat jääneet yhteen narsissiruukkuun, mutta mummulassa riitti tipuja, munia, hyöheniä, keltaisia liinoja ja muuta jännää.

 

 

Äidin pikkuinen viihtyy aina vaan paremmin myös lattialla leikkimässä. Vatsavaivat ovat onneksi alkaneet pikkuhiljaa helpottaa. Itseä alkaa kyllä tiukka imetysdieetti toden teolla puuduttaa. Onneksi pääsiäisenä on saanut kuitenkin syödä kaikenlaisia sallittuja herkkuja ja nauttia muiden kokkailuista.

 

 

Mummu, pappa, täti ja serkkupoika leikittivät pikkumiestä ja minä sain vähän lepoa kantamisesta ja hypyttämisestä. Mummu viritti hyppykiikunkin innokkaalle sylissä pomppijalle.

 

 

 

 

Iloista ja aurinkoista pääsiäistä toivottaen!

 

Henna Aa



 

 

Pohojammaalla trullittamassa

Vaikka olen asunut viimeiset 20 vuotta pääkaupunkiseudulla, jotkut asiat ja perinteet ovat parhaiten kohdillaan vain lapsuudenkotona Pohjanmaalla.

Kuten se, että tänään eli lankalauantaina trullit eli pääsiäisnoidat kulkevat ovelta ovelle kahvipannujensa kanssa. Virpominen palmusunnuntaina on kai enempi itäistä ja alkujaan ortodoksista perinnettä. Minua ei haittaa yhtään, vaikka pohjalainen trullitus olisi alkujaan pakanallinen perinne. Meillä oli lapsen kanssa oikein mukavaa, kun kävimme tervehtimässä vanhoja naapureita ja toivottamassa hyvää pääsiäistä.

Ja sitten me maalasimme vesiväreillä kananmunia. Lapsi ei vielä ihan käsittänyt, mitä tässä haettiin ja pudotteli vain munat pöydän reunalta alas. Niistä kuului hauska ääni, kun ne räsähtäen hajosivat. Hauskaa yhteistä puuhaa siis!

Kukin perhe luo varmaan ajan kuluessa omat perinteensä. Meidän omassa kodissa on toistaiseksi vain pari hassua pupukoristetta. Niitä voi pyhätöissä huhkiva mies sitten ihailla, kun me muu perhe ollaan täällä mummolassa. Rehellisyyden nimissä haaveilen välillä sellaisesta työstä, jossa ei tarvisi olla silloin, kun lähes kaikki muut ovat vapailla. Olisi niin mukavaa istua kiireettömästi yhdessä samaan ruokapöytään. Olisi kovin hauskaa, että isäkin näkisi, miten vitsikästä lapsesta on järjestellä tipuja riveihin. Mutta kaikkea ei kai voi saada kerralla, joten tänä vuonna näin. Riemullista pääsiäistä, kunhan se ihan pian koittaa! 

Johanna

Tontut ja tipujen tanssi

Muuttomme lähestyy. Se on lankalauantaina. Siis huomenna. Olen ihan sijoiltani. Ruumis toimii - se pakkaa, kantaa, pesee, allekirjoittaa kauppakirjan, kuittaa lainat maksetuiksi, naputtelee muuttoavuksi lupautuneille kavereille facebookviestejä aikataulusta, vie päiväkotitädeille herkkukoreja kiitokseksi.

Mutta sielu ei ole vielä alkuunkaan käsittänyt, mitä on meneillään. Mitä ihmettä tapahtuu, se kyselee. Miksi sinä teit tämän ratkaisun? Peru koko juttu! Älä jätä vanhaa, ihanaa kotianne. Tällä hetkellä sielu ilmoittaa olemassaolostaan ja hätääntymisestään tirauttamalla itkunpoikasia (usein kovin epäsopivissa tilanteissa, kuten työpaikan dataprojektoria asennellessa).

Veimme jo viime viikonloppuna suuren kuorman tavaraa uuteen kotiin. Ajattelemattomasti kaikki lapsen lelut ja kirjat pakattiin menemään. Tämä viikko on siis leikitty keksimällä muovikipoista mielikuvitushahmoille purjelaivoja ja kauhoista rumpukapuloita. Vaatehuoneesta löysin laatikon, jossa lukee Joulu. Laatikossa oli sievässä pussissa pääsiäistipuja ja toisessa joulutonttuja. Tämän hiljaisen viikon lapsi on siis leikkinyt tipujen joulua, tontut ja tiput sulassa sovussa. Viisivuotiaani on tavallista hiljaisempi, ehkä hänenkin sielunsa on vielä puolimatkassa kohti uutta.

Muistan hyvin pitkäperjantain vuonna 1988, olin kolmentoista. Olimme muuttaneet kuukautta aikaisemmin Espoosta Vantaalle. En ollut saanut uudessa koulussa vielä ystäviä. Tunsin itseni kovin pettyneeksi, vähän huijatuksikin. Miksi meidän piti muuttaa?

Ystäväni vanhoilta kotikulmilta tuli käymään. Oli tavattoman lämmin päivä, kävelimme t-paitasillamme uudella pihallamme, ihmettelimme kukkaan puhkeavaa luontoa. Ja kikatimme kaikki ne tyttöjen jutut, joita en ollut voinut jakaa kenellekään. Sitä pitkäperjantaita minä ajattelen nyt. Siinä aurinkoisessa muistossa tämän päivän hätääntynyt sielu lepää, eikä sen itku ole enää epätoivoa vaan luopumisen ja uuden alun iloa.

 

Henna Äm

Muskarissa

Muskarissa

Vilkaisu taakse, että jossain näkyisi äidin tai isän hahmo. Vanhempi tyttäremme ujostelee hieman vieraita kasvoja ympärillään. Muskariohjaajan iloinen olemus kutsui lapset seuraansa. Jokainen sai osansa ohjaajan huomiosta. Hiljalleen ujous haihtui.  

Siskokset ovat erilaisia. Jollain tavalla temperamentti kuoriutui esiin jo vauvana. Muskari-iässä toinen pohti sitä, mitä muskarissa laulettaisiin. Toisen kysymys kuului: mitähän minä laittaisin tänään päälle muskariin.

Viime vuosina monet seurakunnat ovat havahtuneet kirkkomuskareiden järjestämiseen. Viime vuonna kirkkomuskari kohosi varsinaiseksi hitiksi. Vuosia jatkunut nousu näkyy tilastoissa (lasten soitinyhtyeet), jossa tapahtui vuonna 2012 vahvistumista yli 36 prosenttia. Lasten musiikkiryhmiä toimi 768, joista suurin osa on kirkkomuskareita.

Mari Torri-Tuomisen johdolla pari vuotta sitten syntyi Kirkkomuskari-kirja. Ideoiden pohjalle on ollut helpompaa lähteä luomaan seurakuntaan omaa kirkkomuskaria. Muskareissa eletään kirkkovuotta todeksi. Nyt on pääsiäisen aika. Kirkkomuskarin pääsiäinen käsittelee pääsiäisen ilosanomaa ja siksi se on värikäs ja riemukas. Pääsiäisen iloa edeltää Jeesuksen kärsimyshistoria.

Kirkkomuskari-kirjassa yhtenä teemana on risti. Sitä kuvaillaan seuraavasti:

Risti

on täynnä valoa.

Risti

on täynnä iloa.

Risti

on ihme Jumalan,
kun Jeesus
voitti kuoleman.

Meidän innokkaat muskarilaiset ovat jo varttuneita leidejä. Toinen on pian abiturientti ja toinen päättää peruskoulunsa. Aika on mennyt siivillä. Mihin vierähtikään parikymmentä vuotta? Hienoa on ollut seurata ihmisen kasvun ihmettä.

Siunattua Pääsiäistä muskarilaisille ja kaikille muillekin!  

Oulussa 28.3.2013, Pekka Asikainen

Hiljainen viikko

Kirkollisessa ajanlaskussa valmistaudumme pääsiäiseen. Joskus talven pakkasten keskellä, laskiaisen korvilla, kirjoitin paastolupauksista. Se oli tämän matkan alkulaukaus. Nyt olemme päässeet seitsemän viikkoa eteenpäin ja elämme hiljaista viikkoa. Huomenna on kiirastorstai ja perjantaita sanotaan pitkäksi. Sunnuntaina koittaa vihdoin se odotettu, pääsiäinen ja Kristuksen ylösnousemuksen juhla.

Pääsiäinen on minulle kirkkovuoden merkittävin juhla ja siihen valmistautuminen, paastonaika ja hiljainen viikko, ovat yleensä olleet tärkeitä. Niissä yhdistyy jotenkin hienolla tavalla hiljaisuus, suru, menetys ja kärsimys valoon, iloon ja suunnattomaan riemuun. Oman leimansa juhlaan tuovat alati pitenevät päivät ja kevään huimaava valo.

Hiljainen viikko herkistää minut ja on oivaa aikaa oman itsen kuunteluun. Jeesuksen kärsimysmatkaa seuratessa myös oman elämän kipuja ja murheita on ollut hyvä tutkistella ja lempeästi kosketella. Kärsimysviikoksikin tätä aikaa kutsutaan, mikä on sopinut hyvin myös oman elämän tilaan. Pääsiäisen ajan jumalanpalveluksissa itken yleensä valtoimenaan. Tunnelma vain käsittämättömällä tavalla lävistää suojaukseni.

Ehkä ei ole yllättävää, että tänä vuonna asiat ovat toisin. Otimme varaslähdön juhlakauteen viime sunnuntaina kuopuksemme kastejuhlassa. Heti sen jälkeen pakkasimme lapsemme ja epämääräisen määrän tavaroita autoomme ja aloitimme yhdessä isovanhempien kanssa matkan kohti pohjoista. Edessä on kaksi viikkoa mummoloissa ja pappaloissa. Se on lapsiperheen juhlaa, josta kärsimysviikon todellisuus on kaukana.

Vaikka olisimme tämän viikon kotona oman arkemme keskellä, voisin arvata, ettei viikko olisi aiempien kaltainen. Kahden lapsen kanssa ei aikaa juuri jää omien ajatusten tutkisteluun ja syövereihin vajoamiseen. Elämä on aikalailla tässä ja nyt, ja minusta se on pääosin onnellista. Lapsiperheen kärsimysviikko on joka päivä, pienissä hetkissä, mutta sille ei oikein ole osoittaa kokonaista viikkoa. Samoin pääsiäinen pilkahtelee joka päivä. Sitä on silti syytä juhlia kunnolla ensi viikonloppuna.

Kuva: Riikka Myllys

Aasin kumma pääsiäisviikko -jatkokertomus osa 2 ja vähän muuta

Palmusunnuntai oli viime sunnuntaina. Silloin oli useampi pieni ihminen koristeltujen pajunoksien kanssa kiertämässä kaverien, naapurien ja sukulaisten ovia suklaa ja muut herkut silmissä kiiluen. Hankaluus on vain muistaa se loru. Itse olen lapsena oppinut tämän varmaan yhden yleisimmistä. 

"Virvon varvon,

tuoreeks terveeks,

tulevaks vuodeks.

Vitsa sulle, palkka mulle."

Jos uskalsi saattoi lisätä lausahduksen "muna vai kana". No eräs maalaisisäntä meinasikin lapsuudessani koiranleukuuttaan tarjota kanan palkaksi. Siinä meinasi sanat hukkua pojankoltiaisilta jonnekin kunnes tajusi mistä oli kyse.

  Muistaakohan moni nykyisin mitä virpominen oikeasti on ja missä perinteen juuret on. 

 Virpominenhan on siunauksen toivottamista toiselle ihmiselle ja hänen kotiinsa. Sen juuret tulevat jo kaukaata siitä hetkestä kun Jeesus ratsasti nuorella aasilla Jerusalemiin. Tuolloin ihmiset tulivat tien varteen huiskuttamaan palmunlehtiä ja laskemaan vaatteita. Sieltä palmunoksista asti tulee meidän virpomisvitsat. Viime viikolla ovat kerholaiset ja monet muut saaneet huutaa hoosianna huutoa ja valmistautua pääsiäiseen.

Tässäpä vielä luvattu jatko pääsiäiskertomukseen.

Aasin kumma pääsiäisviikko

(c) Jani Suurnäkki

Jeesukseksi kutsuttu mies näytti menevän kauemmas puutarhaan rukoilemaan. Aasin hämmästykseksi nuo muut miehet ottivat ja nukahtivat vaikka se oli kuullut Jeesuksen nimenomaan kehottavan heitä rukoilemaan. Aasi pyöritteli päätään kun opetuslapset olivat nukahtaneet jo kolmannen kerran. Se huokaisi syvään, mutta samalla hengenvedolla pujahti pensaiden taakse piiloon. Ihmisiä tuli kohti Jeesusta, osa sotilaita, osa oppineita ja se mies, jonka aasi oli nähnyt lähtevän talosta, suuteli Jeesusta poskelle. Siinä samassa muut ihmiset ottivat hänet kiinni. Aasi lähti seuraamaan väkijoukkoa.

Se näki kuinka Jeesus vietiin tuomarin eteen. Tuomari ei nähnyt mitään syytä tuomita Jeesusta, mutta siitä huolimatta hänet tuomittiin. Aasi oli hyvin tuohtunut, eihän Jeesus ollut tehnyt mitään väärää. Se jäi odottamaan mitä tapahtuisi. Myöhemmin sen korviin kantautui surullinen uutinen, että Jeesus oli kuollut. Aasi kuuli ihmisten puheista, että Jeesus oli viety erääseen hautaan. Se lähti sinne ja asettautui haudan äärelle ja nukahti. Aasi ei suostunut lähtemään sieltä minnekään.

Parin yön päästä, aasi heräsi hätkähtäen. Kun se kääntyi katsomaan hautaa se näki sen olevan auki ja enkelin istuvan kivellä. Enkeli hymyili aasille ja sanoi: ”Älä pelkää pikkuinen, Jeesus on herännyt henkiin ja elää. Katso hauta on tyhjä.” Niin tosiaan, hauta oli tyhjä! Aasi riemastui niin paljon, että laukkasi ja hyppeli ympäriinsä. Se lähti kertomaan kaikille muille ystävilleen tuosta ihmeellisestä uutisesta. Siitä, että Jeesus elää.

Pitsa mulle, palkka sulle

Palmusunnuntai pyöri varsin vahvasti virpomistouhuissa. Varhain aamulla haettiin esikoisen kanssa pajunoksia, sitten koristeltiin koko perheen voimin oksat ja valmisteltiin varustus. Esikoinen halusi ensin pukeutua luotsikalaksi, mutta päätyi sitten "keijukissaksi". Pitkä matka on tultu 80-luvulta, jolloin kansakou...eikun peruskoulun opettaja vielä varoitti pukeutumasta pääsiäisnoidaksi kristityssä maassa.

Virpomaloruja kerrattaessa lapset totesivat, että meillähän on kaksi virpomalorua:
Virvon varvon tuoreeks terveeks,
tulevaks vuodeks,
[vitsa sulle, palkka mulle] tai [Jumala sinua siunatkoon]

No, toisille virvottaville meni toisella lorulla ja toisille toisella. Hymyssä suin ja suut suklaassa tultiin takaisin.


Ps. fb-kavereilla oli hauskoja virpomisstatuksia. Lapset olivat keksineet itse variaatioita elävästä perinteestä: "Sulle palkka, mulle pitsa."

Pps. Loppukevennyksenä vielä tuulahdus palmusunnuntain alkulähteiltä. Ja kyllä, he todella laulavat noin korkealta ilman pillifarkkuja ;)

TMKJEU*#8: "Iltapuuron voi syöttää väsyneelle tahtoikäiselle vaikka kylpyammeessa. Helppoa ja hauskaa molemmille osapuolille, kaksi kärpästä yhdellä iskulla."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

Arjen selviytymiskeinoja

Sattumoisin tällainen aihe mielessä tällä kertaa. Takana ilmeisen epäonnistunut ruokakokeilu ja päälle vielä itsellä ruokamyrkytys tai joku muu vatsan sekoilu. Parin kuukauden maitoproteiinin välttämisen jälkeen nautin hiukan vuohenjuustoa parina päivänä. Tästä seurasi parin päivän kitinä ja kolmantena jo ihan suoraa huutoa. Ei juurikaan huvita kokeilla enää.

Sitten kun huuto ja oksennusyön jälkeen tiedossa on koko päivä (ja ilta) yksin kotona vauvan kanssa, kun mies on töissä, niin erilaiset selviytymiskeinot ovat tarpeen. Itsellä nuo ovat vielä aika vähissä tämän ensimmäisen kanssa ja haastankin meidän muita bloggaajia ja lukijoita listaamaan tänne myös omia hyväksi koettuja selviytymiskeinojaan. Lapset ovat tietysti yksilöitä ja mikä toimii yhdelle ei toimi toiselle, mutta ehkäpä joku vinkki voi olla hyödyksi.

Mummuilta ja muilta mammoilta onneksi saa myös hyviä vinkkejä. Monesti nuo ovat niin yksinkertaisiakin juttuja, että ihmettelee miksi ei itse tullut tajunneeksi. Toisaalta ei sitä taida muutenkaan olla ihan skarpeimmillaan :)

 1. Ihan ensimmäinen ja edelleen toimiva (ja varmaan maailman itsestäänselvin) vinkki oli mummun neuvo kääntää meidän kyljellään nukkuva vauva kyljeltä toiselle, kun hän alkaa kitistä. Monet katkenneet päiväunet on pelastettu näin simppelisti.

2. Vauvat ovat viisaita! Tämän ajatuksen omaksuin jostain vauvojen käyttöohjekirjasta. Juttelen tosi paljon meidän vauvalle, ja uskon, että hän ymmärtää lopulta yllättävän paljon.

 Oksenteluyön jälkeen pikkuinen nukkui poikkeuksellisesti tosi pitkät päiväunet äidin vieressä ja jaksoi vielä hengailla sängyssä herättyäänkin. Ehkäpä hänkin näki, että äiti on nyt hieman väsynyt.

3. Hiustenkuivaaja. Viimeinen kikka alkuvaiheen nukuttamishommissa silloin kun mikään muu ei tepsinyt. Poika sammui välittömästi hiustenkuivaajan hurinaan.

4. Sitteri. Meillä ollut ihan välttämätön kapine, koska poika ei refluxin takia juurikaan viihdy lattialla. Mies keksi laittaa (Baby Björn) sitterin sohvaa vasten niin, että poika saa otettua siitä jaloilla lisävauhtia. Sitterissä meidän nuhanenä saa myös tyytyväisenä höyryhengitystä samalla kun äiti käy rauhassa suihkussa.

5. Kantoliina. Ennen lapsen syntymää ajattelin, että ei varmaan oo mun juttu. Aika pian tulin toisiin aatoksiin. Tosin näillä keleillä tulee käytettyä vain kotosalla. Pieni nukahtaa siihen alta aikayksikön, kun puuhastelee samalla itse jotain muuta. Ja selkeästi on mitä makoisimmat unet!

Toimikoon tämä alkuna vinkkilistalle! Lisäilen vielä kommentteihin jos muistuu jotain muita mieleen.

Henna Aa

So cute! Gorgeous! Beautiful!

Palasimme juuri parin viikon lomamatkalta Floridasta sukuloimasta. Henna Aa täällä jo kertoilikin omia matkakokemuksiaan vauvan kanssa reissaamisesta. Itse jännitin etukäteen kovasti, kuinka yksivuotiaan kanssa matka Jenkkilässä sujuu.

Sweet! Cute! Adorable! Näin tyystin vieraat ihmiset huudahtelivat ihastuneina, kun kuljimme tyttäremme kanssa kaduilla, kaupoissa ja muilla julkisilla paikoilla. Ihmiset jopa onnittelivat meitä vanhempia, kun meillä on niin suloinen lapsi. Ravintolassa tarjoilija kehui, miten hienosti pieni jaksoi istua syömässä spagettiannostaan. Kun pahoittelin auheuttamaamme sotkua (koska lapsi tahtoi syödä itse, tomaattikastiketta oli mm. useilla tuoleilla ja seinällä), tarjoilija vaikutti vilpittömästi siltä, että se on ihan fine. Ja että on ilo, että lapsi viihtyi ravintolassamme! Eläkeläiset viittoivat kahvilan ikkunasta kääntämään rattaat heihin päin, että he saisivat hetken ihailla tyttöä. Kukaan ei tuhahdellut kiukkuisesti, vaikka lapsi kulki hitaasti vaappuen kadulla ja ohipääseminen kesti hetken. Missään emme kohdanneet sitä umpi- tai vihamielistä huokailua tai jurotusta, mitä lapsen kanssa liikkuminen Suomessa saa aikaan. Olen NIIN samaa mieltä Riku Rantalan kanssa, joka HS:n kolumnissaan kirjoittaa, miten vain Suomessa vihataan lapsia.

Myönnetään, että kahden viikon lomamatkan perusteella ei vielä voi vetää mitään sementtiin valettuja johtopäätöksiä Ameriikan lapsiystävällisen kulttuurin upeudesta verrattuna omaamme. Mutta silti. Varmasti joku muukin tunnistaa sen ilmiön, kun matkalta palatessa etsii lentokentän terminaalissa oikeaa lähtöporttia. Sitten huomaa ne pari humalaista kovaan ääneen mesoajaa, tuulipusakat ja kaukana toisistaan kädet puuskassa istuvat yrmyt ja tajuaa, että tuossahan se on, nuo on suomalaisia ihan varmasti. Siihen joukkoon minäkin kuulun ja sitten ei auta kuin yrittää hillitä lapsen hihkumisintoa ja pyydellä anteeksi vaunujen kanssa kulkemistaan, ettemme vain olisi niin ikävästi häiriöksi muille.

Mikä meitä suomalaisia vaivaa, kun kaikki erilainen tuntuu olevan niin vaarallista ja hankalaa? Luulen, että ilmiö on aika sama, kuljit sitten pyörätuolin, suksien tai lastenrattaiden kanssa, ain on kyseessä hämmentävä poikkeustilanne. Ja mikä siinä onkin, että tuntuu kuin edelleen ajateltaisiin, että lapsen kehuminen ja ihailu on jotenkin huono asia? Vieraan lapsen ihastelu ainakin on vaarallista, täytyy olla joku namuhenkilö, että sellaiseen ryhtyy. Ja jos joku vieras ihminen hymyilee, niin joko se yrittää jotakin vilunkipeliä tai sitten vihjaa että itsellä on naamassa jotain outoa. Vaikka olisikin niin, että kehut ja ylisanat olisivat vain osa puhetapaa ja siinä mielessä sisällöttömiä, niin hauskempi niitä on kuulla kuin murahduksia ja tympeilyjä. 

Tähän johtopäätökseen päätyi Johanna 

PS. Kuten tarkimmat hokaa, toi kuva on New Yorkista, eikä Floridasta :)

Oikein ja suoraan

- Onpa täällä sotkuista, huokasi lapseni aamulla kaupan edessä. Ja totta, maassa riitti tupakantumppeja, karkkipapereita, energiajuomapullokin. Koirankakka jääkööt mainitsematta.

- Nuoriso on käynyt sotkemassa, jatkoi pieni moralisti ei-ainakaan-minulta-opitulla närkästyneellä äänellä.

Iloitsen, kun pikkuruiseni kasvaa ja alkaa arvioida asioita entistä laajemmin. Eilen pakatessani muuttolaatikoita lapsi ihmetteli, miksei meillä ole sanomalehtiä astioiden pakkaamista helpottamaan.

- Meillä on postilaatikossa mainoskielto, en halua turhaa paperia tänne, selitin.

- Ei se ole turhaa, sen paperin voi kierrättää. Mutta ensin se kannattaa antaa lapselle askartelemista varten. Jos ei kierrätä, maapallo tuhoutuu, lapsi huokasi silmät suurina.

Koetin kovasti olla hymyilemättä.

- Tiedätkö, äiti, jäätiköt sulavat ja kaasupilvet peittävät taivaan ja maan, tytär jatkoi apokalypsiaan.

- Ja sinä et viitsi kierrättää edes perunankuoria! hän päätti pohdintansa, enkä enää voinut olla nauramatta.

Viisivuotiaani kanssa eläminen on jatkuvaa oikean ja väärän punnitsemista. Parhaillaan aktiivisena hänen mielessään ovat ympäristöasiat. Mutta kyllä tasa-arvo ja ihmisoikeudetkin kiinnostavat. Kuten tänä aamuna:

- Äiti, eilen minä pääsin kabinettiin syömään päiväkodissa, mutta Matilda ei. Jos hän ei tänään pääse, minä sanon aikuisille suorat sanat!

 

Henna Äm

Paastosäästö

Perheemme lapsista yksi on eskarissa, yksi alakoulussa, yksi yläkoulussa ja yksi pääsi viime syksynä lukiosta. Yhteisen linjan löytäminen perheen asioissa ei ole aina yksinkertaista. Tarpeet ja toiveet menevät helposti ristiin.

Alkukeväästä keskustelimme siitä, kuinka voisimme yhdessä viettää paastoa jotenkin järkevällä tavalla. Mikä voisi olla sellainen mielekäs tekeminen tai tekemättä jättäminen, johon kuusi eri-ikäistä perheen jäsentä voisi tulla mukaan?

Lopulta perheen 6 ja 8-vuotiaat pojat löysivät ratkaisun: voimme laittaa karkkipäivärahat säästöpurkkiin, ja paaston loputtua osoittaa rahat johonkin hyvään tarkoitukseen. Meillä on ollut perinteinen lauantai-karkkipäivä, jolloin jokainen saa ostaa ja syödä haluamiaan karkkeja.





Idea oli minusta loistava. En kuitenkaan uskonut sen onnistuvan. Olin varma, että kahdessa viikossa karkinhimo voittaa auttamisen halun.

Olin väärässä. Juuri pojat ovat muistuttaneet toinen toisiaan ja meitä lauantaisin siitä, että ”nyt ei tule karkkia, kun on se paasto … täytyy muistaa laittaa kolikot säästöpurkkiin”. Pienet miehet ovat sinnitelleet. Paremmin kuin aikuiset.

Näin on mennyt monta viikkoa. Rahaa on kertynyt monen karkkipussin verran. Kokonaan ilman karkkeja ei ole tarvinnut olla, esimerkiksi kaverisynttäreillä on saanut syödä kaikkea, mitä tarjotaan. Mutta tärkein on toteutunut: omasta hyvästä on voitu luopua toisen hyväksi. Tällaista toimintaa on perinteisesti kutsuttu kirkkojen elämässä kilvoitteluksi. Luopumiseen täytyy vähän pinnistellä, mutta tilalle saa itse enemmän. 

Kyllä lapset ovat viisaita. Hyviä kilvoittelijoita. Ja pääsiäisenä makea maistuu erityisen makelta.

Jarmo Kokkonen

Tapakristittyn kristillinen kasvatus

Kuva: Nani Härkönen

Ensi sunnuntaina minä ja mieheni lupaamme huolehtia kuopuksemme kristillisestä kasvatuksesta yhdessä kummien ja seurakunnan kanssa aivan kuten teimme myös esikoisemme kastejuhlassa kaksi vuotta sitten. Tuo lupaus menee helposti kastetilaisuudessa ohi kaiken muun keskellä. Enemmänhän sitä jännittää, pysyykö lapsi rauhallisena tai miten hän suhtautuu yhtäkkiseen pään kasteluun. Tilanne, jossa pappi joutuu kilpahuutamaan vauvan kanssa, ei ole kenenkään vanhemman toiveissa.

Kyseessä on kuitenkin iso lupaus ja voisikin viimeistään tässä vaiheessa hyvä ottaa selvää, mitä kaikkea tulemmekaan siinä sanoneeksi. Tarkasti ottaen vanhemmilta kysytään "Tahdotteko huolehtia lapsenne (ja tähän lapsen nimi) kristillisestä kasvatuksesta yhdessä seurakunnan kanssa?" Martti Lutherin Vähä katekismusta mukaillen voi kysyä, mitä se merkitsee.

Monivuotisista teologian opinnoista ja useammasta kirkollisesta työvuodesta huolimatta huomaan, että minulla ei ole aivan tarkkaa käsitystä, mitä kirkkomme tarkoittaa kristillisellä kasvatuksella. Epäselvää minulle on myös, mitä vanhemmilta tässä suhteessa odotetaan. Mitä on tuo "yhdessä seurakunnan kanssa"?

Kyllä minulla on jonkunlainen intuitiivinen käsitys asiasta. Esikoisellemme luetaan iltarukous ja ruokailun yhteydessä hän itsekin muistaa jo muistuttaa, mikäli ruokarukous meinaa unohtua. Olemme käyneet hänen kanssaan kirkossa ja ehtoollispöydässä, jossa hänet on vielä nyt siunattu. Keskustelemme hänen kanssaan uskontoon liittyvistä asioista, jos sellaisia tulee esille, ja vastaamme hänen kysymyksiinsä parhaamme mukaan. Minusta kristillisessä kasvatuksessa on kuitenkin tärkeintä, että katsomme häntä rakastavasti ja pidämme sylissä. Mutta ovatko nämä niitä asioita, joita kirkko tarkoittaa puhuessaan kristillisestä kasvatuksesta?

Kirkon varhaiskasvatuksen kehittämissuunnitelmassa kristillisen kasvatuksen sanotaan kaikessa yksinkertaisuudessaan olevan kristilliseen uskoon ja sen lähtökohtiin keskittyvää kasvatusta, jonka lähtökohtina ovat kaste- ja lähetyskäsky sekä lasten evankeliumi. Lapsen hengellisyys on: "ihmettelyä, ihailua, valppautta, tutkimista ja leikkimistä. Siihen liittyy herkkyys havaita kauneutta, pyhyyttä, näkymätöntä ja tuonpuoleista. Hengelliseen alueeseen kuuluvat olennaisesti mysteerit, symbolit, mielikuvitus, lapsen ja aikuisen varhainen vuorovaikutus sekä toistuvat rituaalit."

Sylissä pitämisellä ja ilta- ja ruokarukouksella pääsee siis pitkälle. Jos vielä yrittää parhaansa mukaan pohtia lapsen kanssa elämän arvoituksia hänen pyhän ja tuonpuoleisen tajuaan kunnioittaen, voi varmasti sanoa yrittäneensä parhaansa.

Silmät ristissä kohti kevättä

Oman blogitekstin aika lähestyy ja mietin kuumeisesti, mistä tällä kertaa kirjoittaisin. Parin viikon aikana on käynyt mielessä montakin hyvää ajatusta, mutta nyt en väsymykseltäni saa niitä mieleen. Voisin kirjoittaa jostakin ajankohtaisesta aiheesta, mutta tuli taas viime yönä valvottua lasten takia ja ajatus lähtee liian helposti harhailemaan.

Miksi en siis kirjottaisi siitä, väsymyksestä. Sehän on monissa pikkulapsiperheissä aina ajankohtainen aihe. Jotkut ovat kuulemma siinä onnellisessa asemassa, että lapset nukkuvat kokonaisia öitä jo hyvin pieninä. No juu, meillä sen sijaan on valvottu ja paljon. Olen viimeksi nukkunut kokonaisen yön joskus yli kaksi vuotta sitten. Olen mielestäni silti pärjännyt ihan hyvin, pieniä sattumuksia lukuun ottamatta.

Silloin kun on oikein väsynyt, kaikki ei välttämättä mene niin kuin Strömsössä. Näitä hetkiä on esimerkiksi silloin kun lähtee kiireellä ruokaostoksille ja kaupassa ihmettelee pahaa hajua, kunnes huomaa sen tulevan vaipparoskiksesta, jonka unohti heittää matkalla pihan jäteastiaan. Kun kotiin tullessa huomaa avaimien olevan sisällä, mutta television kaukosäädin löytyy kyllä laukusta. Tai kun laittaa kahvin tippumaan ja onkin unohtanut laittaa pannun paikoilleen. Kahvin valuessa lattialle nolottaa, kun huomaa, että paitakin on ollut koko päivän väärinpäin. Nämä nyt on näitä, kyllä te tiedätte. Jälkeenpäin usein naurattaa, mutta ei juurikaan itse tilanteessa. Onneksi päiväunet on keksitty, jos suoritustaso alkaa oikein tosissaan laskea. Tosin minun lapseni eivät tue tätä suunnitelmaa, koska nukkuvat päiväunensa eri aikoihin. Miehen tultua töistä en usein enää malta nukkua. Mutta se onkin sitten oma valinta. Tänään menen ainakin ajoissa nukkumaan, ehkä.

Olen kuullut, että  vanhemmat valvovat myös silloin, kun lapset ovat teini-ikäisiä ja omilla reissuillaan. Silloin unettomuuden syynä on huoli. Nyt sentään voin olla varma siitä, missä lapset ovat. Tuossa välissä on myös vuosia, jolloin voi toivottavasti nukkua kokonaisia öitä ja kerätä voimia sitä lasten murrosikää varten. Ellei sitten perhe siinä välissä vielä kasva.

Tälläkin hetkellä silmiä tikuttaa, mutta olihan tuo vauva aika huvittava, kun kiljahteli riemusta keskellä yötä. Aurinko on paistanut ihanasti saaden lumen kimaltelemaan ja jotenkin taianomaisesti väsymystä ei edes huomaa. Muutenkin mieli on keväinen, kireästä pakkasesta huolimatta. On se ihana tuo aurinko.

Kovaa vauhtia ollaan menossa kohti yhä keväisempiä päiviä. Nautitaan niistä ja nukutaan kun voidaan!

Miltä nyt tuntuu (sinä hoitovapalle jäänyt mies)?

Joidenkin silmissä hoitovapaalla oleva mies on jonkinlainen kummajainen, osa taas laittaa kouraani liehumaan tasa-arvon esitaistelijan lipun.  Molemmat suhtautumiset ovat tietenkin oikeutettuja tilastojen valossa, sillä Kelan mukaan vuonna 2009 hoitovapaalla olevien isien määrä oli vain 5% kaikista hoitovapaalla olevista. Vierastan kuitenkin sekä koti-isien jalustalle nostamista että disauttamista.  Haluan olla ihan tavallinen isä vaan.

Minulta on kyselty viimeisen puolentoista kuukauden aikana paljon, miltä tuntuu olla hoitovapaalla. Tiivistettäköön muutama tunto siis tännekin:

Stressi
Verrattuna työelämään, lasten hoitamisesta aiheutuvaa stressiä on vain vähän. Jos sitä on, se on hyvin lyhytjänteistä. Töissä pitää miettiä enemmän pitkän aikavälin tavoitteiden toteutumista. Nykytilanteessa stressaavia ovat lähinnä itse haalitut freelance-hommat.

Työn määrä
Koti-isänä oleminen on fyysisesti ja välillä henkisestikin työläämpää kuin konttuurilla. Peukaloita ei ehdi pyörittelemään eikä sähköpostia juurikaan seuraamaan. Työpaikalla muut siivoavat, lounas syödään ravintolassa ja perustyö on vaihtelevaa. Kotona kaikki pitää tehdä itse.

Kahvitauot ja uni
Molemmilla työpaikoilla kahvia on tarjolla. Kotityöpaikan kahvikeskustelut ovat vähän eri tavalla lennokkaita kuin virastolla. Unta on yhtä vähän tarjolla kuin ennenkin.

Seura
Omat lapset pitävät huolen siitä, että seuraa on aina. Monille äideille hoitovapaa on mahdollisuus viettää enemmän aikaa omien kavereiden kanssa. Miehelle asia ei ole näin ja sosiaalinen elämä on välillä vähän retuperällä, mutta onneksi pihayhteisö ja kerhovanhemmat ovat olleet varsin vastaanottavaisia uudelle tulokkaalle. 

Arki
Arki lasten kanssa yllättää, hämmästyttää, pitää kourat mullassa ja takaa jonkinlaisia päivittäisiä pyhiä hetkiä. Ei tämä yksinkertaista ole ollut mutta jollain merkillisellä tavalla onnellista.

TMKJEU*#7: "Jos luulit siivotessasi heittäväsi pois jonkin 'tusinapiirrustuksen', jollaisia lapsesi on viime aikoina piirtänyt kymmenittäin, olit väärässä. Heitit todennäköisesti pois juuri sen, mikä oli lapselle kaikkein tärkein, erityisen rakas ja korvaamaton."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

Vauvan kanssa reissussa

Olemme olleet ensimmäistä kertaa vauvan kanssa reissussa. Pääsin työntelemään vaunuja vaihteeksi hieman vähälumisemmissa maisemissa Englannissa. Guildfordin keskustassa kävellessämme huomasin yllätyksekseni, että suurin osa muista vaunujen työntelijöistä oli miehiä, jotka olivat joko yksin tai miesporukassa liikenteessä. Ystävä kertoi, että miehillä täällä on viikonloppuisin tapana ottaa paljon vastuuta lasten hoidosta.

Tuntuu, että Suomessa vanhempien työnjaossa ja miehen roolissa lapsen hoidossa on aika erilaisia kulttuureita. Toki työajat sun muut vaikuttavat valintoihin ja mahdollisuuksiin, mutta aika vähän tuntuu olevan yhtenäisiä käytäntöjä. En tiedä onko niitä syytä ollakaan, mutta jotenkin toivoisi, että myös miehet saisivat tukea isäksi kasvamisessa. Monesti vaikuttaa siltä, että yhteiskunnassamme tuetaan vielä aika vahvasti perinteisiä roolimalleja. Muun muassa neuvolassa miestä huomioidaan todella vähän. Äidiltä kysellään kyllä jaksamisia ja vointeja jatkuvasti, isästä ollaan oltu kiinnostuneita lähinnä päihdekyselyn yhteydessä. Perhevalmennuksetkin tuntuvat olevan äitien juttu.

Tuntuu harmilliselta, ettei isiä kannusteta enemmän. Pienellä rohkaisulla mies voisi löytää helpommin tapoja olla vuorovaikututuksessa vauvan kanssa ja osallistua pienen hoitoon. Myös seurakuntien kerhot ja muu perheiden toiminta on kotona olevaa vanhempaa, useimmiten äitiä, ajatellen järjestetty. Niissä on kyllä ollut tosi kiva tavata muita samassa elämänviheessa olevia äitejä ja saada vertaistukea. Onkohan missään seurakunnassa vauvojen tai pienten lasten isille suunnattua toimintaa?

On ollut ihanaa voida olla enemmän yhdessä vauvan kanssa. Näyttää siltä, että pienikin on selvinnyt matkastressistä hyvin, kun sekä isä että äiti ovat koko ajan lähellä.

Yhteisvastuukerjääjänä

Kun Yhteisvastuukeräys alkoi, olin kotiseurakuntani messussa. Siellä kerrottiin keräyskohteesta tarkemmin ja rekrytoitiin kerääjiä. Siinä vaiheessa tuntui varsin hyvältä idealta lupautua perinteiseksi listakerääjäksi. Kyllähän minä nyt meidän korttelin sentään saisin kerätyksi, ei voisi olla kovin isotöinen progis. Ja vanhusten yksinäisyys on minusta tärkeä kohde, kuten aiemmin kirjoitinkin. 

Jotenkin tuntui älyttömän työläältä lähteä keräysretkelle. Menisinkö lapsen päiväunien aikaan ja kärräisin rattaita mukanani? Mutta ei juuri kukaan ole silloin vielä kotona. Ehkä kuitenkin olisi parempi mennä yksin ja illalla. Mutta mitä jos kukaan ei uskalla avata, jos on jo pimeää? Eihän toisaalta kellään nykyään ole edes käteistä. Ja miljoona muutakin tekosyytä keksin. Kunnes eräänä lauantai-iltana, kun toisena vaihtoehtona oli hiihtämään lähtö, alkoikin lumisade ja viimein päätin tarttua härkää sarvista. Aloitin helposti ja kävin oman taloyhtiön asunnot. Sain saalista ja kannustavaa palautetta, joten suuntasin reippaasti hieman vieraampiin naapureihin.

Täytyy sanoa, että kovin monenlaista suhtautumista sain kohdata. Yksi naapuri sanoi suoraan, että hän ei periaatteesta anna ovelta ovelle-keräyksiin mitään. Häntä ärsyttää tälläinen toisen kotiin kerjäämään tunkeutuminen. Peruutin pahoitellen ja jouduin hetken nieleskelemään ärsyyntymistäni ennen kuin sain pimpotettua seuraavaa ovikelloa. Naapuriasunnossa olikin tupa täynnä vieraita ja pyytelin anteeksi, kun häiriköin. Juhlien emäntä ei ollut suinkaan pahoillaan, vaan antoi mielellään rahaa. Hän totesi keräyskohteen olevan mitä parhain ja jutteli tovin kanssani ikääntyneistä sukulaisistaan.

Useammassa asunnossa oli paikalla vain teinejä, monessa ei ollut ketään kotona. Pari vanhempaa ihmistä avasi oven ja turvalukon varsin pelokkaasti. Yritin näyttää kiltiltä ja ystävälliseltä, kun kaivoin sankassa lumisateessa kastuneita prosyyrejani laukusta. Mietin, että on tämä hullua: Nuo ihmiset pelkäävät avata ja minä arastelen, kun en tiedä, kuka oven avaa. Tässä taidettiin olla aika hyvin keräyskohteen ytimessä. Pelko vain lisää yksinäisyyttä. Jos tuntisi edes omat naapurinsa, niin voisi olla hieman turvallisemmalla mielin.

Uskollisesti lompsotin koko keräysalueeni läpi liukastellen lumisateessa. Kasaan saamani kympit kartuttavat nyt osaltaan keräyssaldon kokonaisuutta. Hyvä niin, kyllä kannatti.

Johanna

Lupa iloita

- Miks mä en saanut mitään?

Lapseni kysymys Jyväskylän Kirkkopäivien päätösmessun ehtoollisen jälkeen pysäytti minut pohtimaan osallisuuden kokemusta. Tuolloin kaksivuotias tyttö ihmetteli vielä kotimatkalla, miksi ehtoollista annettiin vain äidille ja kummitädille. Koetin selittää, että hän oli saanut siunauksen.

Kotona opetin lapselle, mistä ehtoollisessa on kysymys ja siitä alkaen olen ehtoollispöydässä sanonut papille, että lapselle voi antaa ehtoollisen. Jotkut papeista ovat ehkä hämmästelleet, kysehän on vielä kovin pienestä ihmisestä. Ehkä kaikkien pappien mielestä alle kouluikäinen ei voi käsittää ehtoollisen merkitystä. Ajattelen, että lapsi ymmärtää asian omalla tavallaan.

Eilen illalla juttelimme päivällispöydässä mustikoista. Pohdimme, onko uuden kodin lähimetsässä yhtä hyvä mustikkasato kuin tuossa vanhassa rakkaassa takapihamme metsikössä.

- Mistä maailman ensimmäinen mustikka tuli, kysyi lapsi.

- Jumala loi sen, vastasin, vaikka ajatus Jumalasta luomassa  juuri nimenomaan mustikkaa tuntuukin vähän kummalliselta .

- Keksi joku toinen selitys, vaati tytär.

- No minä haluan uskoa niin. Että Taivaan Isä loi mustikatkin, kun on luonut koko maailman.

Myöhemmin illalla lapsi on päässyt pohdinnoissaan pitkälle.

- Äiti, mä haluan uskoa, että Jumala pitää huolen minusta ja sinusta ja siitä muuttamisesta, tytär huokaa unisena.

Olen itse kasvanut kodissa jossa usko, rukous, hengelliset laulut ja kirkossakäynti olivat osa arkea ja tekivät siitä pyhää. Sen saman perinnön haluan lapselleni antaa. Sen, että hän on osallinen kristillisessä traditiossa, uskossa, joka kantaa halki vaikeuksien.

Tänään työssäni on saanut kuulla monenmoista mielipidettä siitä, saako kirkossa tanssia. Minun on tehnyt mieli kertoa, miten tyttäreni tanssi kotikirkossamme Marianpäivän messussa kansanmusiikin tahtiin harmoonin, viulun ja huilun soitossa, keinuen, täynnä iloa ja pyhää. Osallisena uskon ilosta.

 

Ps. Runolaulumessu Marianpäivänä 17.3. klo 10 Korson kirkossa, ihan siinä N-junan pysäkin vieressä. Kannattaa osallistua!

Taivasta maan päällä

Taivasta maan päällä

Viime kesänä pääsin pitkän odotuksen jälkeen jäseneksi suuresti arvostamaani Pappakerhoon. Vanhin poikani ja ihana vaimonsa saivat esikoisensa. Isovanhemmuus sumentaa ihmisen päätä tunnetusti vielä enemmän kuin vanhemmuus. Silti sanon: tätä tulokasta katsellessa tuli tunne siitä, että hänen mukanaan tuli pala taivasta maan päälle. Sellainen valo ja energia joka vastasyntyneestä huokuu, ja sellainen rakkaus jonka hän onnistuu ihmisissä synnyttämään kertoo siitä, että hän tuo elämän alkulähteen lähelle meitä kaikkia. Sen verran energisoiduimme lapsen äidin puoleisen vaarikollegan kanssa, että otimme pois lähtiessä aikamoisen kyynärsauvoillakoikkelehtimiskilpailun naistenklinikan pitkällä käytävällä. (Olin saanut metsätöissä rasitusvamman, ja kollega oli lyönyt kirveellä sääriluunsa poikki.) Vastaan tulevat hoitajat näyttivät jossain määrin järkyttyneiltä, vaikka he lienevät tottuneita monenlaiseen höperyyteen.

Samantapainen kokemus valtasi mieleni, kun olin jokin aika sitten kotiseurakuntani Jumalanpalveluksessa, jossa oli poikkeuksellisen paljon lapsia paikalla. Lapsikuoro esiintyi, nähkääs. Kirkkoomme Kannelmäkeen on viisaasti rakennettu lapsille olopaikka, jossa on leluja, tyynyjä, pehmeä alusta ym. Lasten ilo, energisyys, ennakkoluulottomuus ja levottomuuskin, toi taas saman kokemuksen kuin naistenklinikalla. Heissä oli itse taivas paikalla. Lapset toivat minulle erään voimakkaimmista kokemuksista Jumalan läsnäolosta, joita olen koko ikänäni kirkossa kokenut.

Tiedän, että joitakin häiritsee lasten kirkossa aikaansaama levottomuus. Ymmärrän kyllä, että joskus Pyhän kohtaaminen vaatii rauhaa, keskittymistä ja hiljaisuutta. Toivottavasti jokaisella on mahdollisuus saada sitäkin osakseen tarvitsemansa määrä. Se on yksi ulottuvuus Jumalan etsinnässä. Se ei ole kuitenkaan ainoa.

Joskus pienten lasten vanhemmat jättävät menemättä kirkkoon, kun ajattelevat, että heidän lapsensa häiritsevät toisten hiljentymistä. Heidän on kuitenkin hyvä tietää, että siellä on meitäkin, pappoja ja mammoja, joille lapset vain vahvistavat kokemusta Jumalan läsnäolosta.

Tero Pulkkinen, pastori, perheterapeutti, ukki

Kummitusjuttu

Poikasemme kaste lähestyy ja olemme valinneet päivän kunniavieraat. On yllättävän jännittävää pyytää ihmisiä toimimaan oman lapsen kummina. Siinä tulee yhdellä kysymyksellä paljastaneeksi, kuinka läheisenä ja tärkeänä tuota ihmistä pitääkään: haluan juuri hänet lapseni erityiseksi aikuiseksi ihmiseksi. Entä jos hän ei tunne samoin ja kysymystäni seuraa vaivaantunut hiljaisuus?

Pienenä olen ollut kateellinen siskoilleni (monen muun asian ohella) heidän kummeistaan. Molemmilla siskollani oli kummina nuoret naiset, joille kummin tehtävä oli selvästi kunnia-asia. Siskoni olivat heille selvästi jotain erityistä, joille annettiin aikaa ja huomiota. Nuo ihanat kummit tekivät kummilapsilleen (ja heidän siskolleen) myös kummituspelin, jossa seikkailtiin ja tehtiin tehtäviä heidän kotimaisemissaan Pitkänsillan kupeessa. Minäkin olisin halunnut tuollaisen aikuisen ystävän, joka olisi ollut olemassa erityisesti minua varten. Olisi ollut ihanaa olla jolllekin erityinen tavalla, jolla siskoni kummeilleen olivat. Omat kummini kun olivat hahmottaneet tehtävänsä hieman eri tavoin.

Tuo muisto on vaikuttanut voimakkaasti siihen, miten kummiudesta ajattelen ja millaista toivoisin sen olevan. Pitkään toivoin saavani oman kummilapsen, jolle voisin olla se erityinen aikuinen. Nyt olen kahden pojan kummi, mutta voin vain kipeästi todeta kummina olevani kaukana ihanteestani. Kummilapseni ovat vielä kohtalaisen nuoria, mutten voi sanoa olevani heille millään tavalla erityinen aikuinen. Huomaan, etten edes oikein osaa sitä. En tiedä vaikuttaako siihen oma rajallinen kokemukseni asiasta, vai enkö vain ole osannut antaa heille tarpeeksi itsestäni. Mieheni osaa asian selvästi minua paremmin. Myöskään muissa kummin tehtävissä en ole ollut erityisen hyvä.

Ehkä itsekin on hyvä muistaa, että kummius ei ole vain kummia tai kummilastavarten, vaan se on kirkon antama tehtävä. Kastettavalla tulee olla vähintään kaksi kastettua ja konfirmoitua kummia, jotka ovat kirkkomme jäseniä. He ovat perinteisesti olleet kasteen todistajia ja tukevat kastettavan kristillistä kasvatusta. Ystäväni ja vanhemman lapseni kummi kertoi omasta kummistaan, joka ei ollut mitenkään erityisen paljon osallistunut kummilapsensa elämään. Kummilapsi oli kuitenkin kulkenut kumminsa rukouksissa mukana jokaikinen päivä. Ystäväni koki sen lahjoista suurimmaksi: hänen puolestaan on rukoiltu. Omat kummilapseni pyrin liittämään rukoukseeni. Siinäkin on kuitenkin paljon petraamisen varaa.

Omien lapsieni kummit on nyt valittu ja pyydetty tehtäväänsä. Kaikki ovat ottaneet kutsun vastaan ilolla ja ylpeydellä. Uskon, että molemmat ovat saaneet ison kasan aikuisia ystäviä, erityisiä ihmisiä, jotka ovat olemassa heitä varten. Joukossa on myös heitä, jotka liittävät lapsemme rukouksiinsa joka ilta. Toivottavasti lapsemme voivat kokea kummit itselleen tärkeiksi ihmisiksi, joiden kanssa voi nyt leikkiä ja myöhemmin pohtia elämän suuria asioita, ehkä jopa sellaisia, joita ei äidille uskota. Sitäkin kristillinen kasvatus minulle merkitsee. Olla jollekin erityinen ja rakas.

Aasin kumma pääsiäisviikko -jatkokertomus

Se on kuulkaas kolmeviikkoa pääsiäiseen ja kaksi viikkoa palmusunnuntaihin.

Se taasen tarkoittaa, että nyt alkaa minun blogivuoroillani pääsiäisentapahtumista jatkokertomus. Miten tämä sitten liittyy kerhotoimintaa? Ainakin niin, että pidän tästä kertomuksesta pääsiäishartauksia useamman kerran tänä pääsiäisenä. Tervetuloa pienen aasin matkaan. Ensi kerralla ehkäpä jotain pääsiäisaskartelujakin.

Aasin kumma pääsiäisviikko

(c) Jani Suurnäkki

Kauan aikaa sitten Jerusalemissa asui nuori aasi. Oli se jo täysikokoinen, mutta nuori iältään. Eräänä aamuna se nautti kaikessa rauhassa aamuheinistään. Aasin ihmeeksi paikalle tuli miehiä, jotka rupesivat irrottamaan sitä lia'asta. Ihmiset ihmettelivät, että miksi he ovat viemässä aasia. Nuo miehet vastasivat vain: ”Herra tarvitsee sitä.” Aasi ei tajunnut kuka herra häntä nyt tarvitsisi. Joku tärkeä se kuitenkin oli, koska miesten annettiin ottaa hänet mukaansa. Aasi vietiin miehen luokse, jota toiset tuntuivat kutsuvan Jeesukseksi. Tuo Jeesukseksi nimetty mies nousi aasin selkään ja lähti ratsastamaan kohti Jerusalemia. Ette usko kuinka se hämmästyi kun ihmiset rupesivat huiskuttamaan palmunoksia, laskemaan vaatteita tielle ja huutamaan hoosianna huutoja. Ja sitä jatkui koko matkan. Aasi tunsi itsensä hämmentyneeksi, mutta samalla ylpeäksi kun sai toimia noin tärkeän ihmisen ratsuna.

Tuon päivän jälkeen aasi ei nähnyt enää Jeesusta. Sen korviin kuitenkin kantautui silloin tällöin uutisia mitä kaikkea Jeesus oli tehnyt. 

Muutama päivä ihmeellisen saapumisen jälkeen aasi näki vilauksen Jeesuksesta. Hän meni erään talon sisälle. Nuori aasi tuli uteliaaksi ja höristi korviaan kuullakseen paremmin. Mitä kummaa tuo Jeesus oikein teki siellä, se ajatteli. Aasi kuuli kuinka Jeesus tuntui viettävän pääsiäisateriaa. Hän jakoi ystävilleen, joita aasin tietojen mukaan kutsuttiin opetuslapsiksi, leipää sekä viiniä. Jeesus toivoi, että he muistaisivat häntä aina kun tekisivät samalla tavalla. Tuon jälkeen ihmiset kävivät syömään.

Yhtäkkiä aasin korviin kantautui tyrmistynyttä sanailua. Sen käsityksen mukaan joku, joka söi Jeesuksen kanssa, tuli pettämään hänet. Kaikki tuntuivat vakuuttelevan omaa syyttömyyttään. Pian kuitenkin yksi mies juoksi ulos talosta. Jonkin ajan kuluttua loputkin ihmiset tulivat Jeesuksen kanssa ulos. He lähtivät kohti öljymäkeä. Aasi seurasi joukkiota hieman etäämmältä. Minkäs hän uteliaisuudelleen pystyi.

Jatkuu 26.3.

Tällä kertaa tällaista ensi kerralla jatketaan samasta aiheesta :)

- Jani -

Ajatuksia kastemusiikista

Vähän aikaa sitten Oulun seurakunnat järjestivät melkoisen kulttuuriteon julkaisemalla videoina suosituimmat kastevirret. Olen huomannut, että kastemusiikki tuppaa tuottamaan tavanomaista enemmän tuumailua, on sitten ollut kyse oman lapsen kasteesta tai kasteesta, jota olen mennyt toimittamaan.
Kasteen kulkuun (pdf) on upotettu kaksi "pakollista"  ja kaksi "vapaaehtoista" virren paikkaa (*"pakollisia" siitä huolimatta, että Jeesuksen kasteessa tuskin laulettiin yhtään mitään). Tässä pari ajatusta, kuinka homman voi hoitaa:

Tavanomaisin minimi on, että lauletaan ensimmäinen säkeistö Jumalan kämmenellä -virrestä alkuun ja toinen loppuun.

Useimmiten vanhemmat valitsevat alla olevista kaksi ja miettivät, mitkä säkeistöt lauletaan:

• 218 Tuomme luokse Jeesuksen...
• 490 Mä silmät luon ylös taivaaseen...
• 492 Ystävä sä lapsien...
• 499 Jumalan kämmenellä...
  
• 216 Pyhä Isä Jumala...
• 217 Täynnä kiitosta ja hämmästystä...
• 468 Syliisi hellään sulje...
• 491 Oi Jumala, et hylkää pientä lasta...
• 493 Jeesus, lasten auttaja...
• 494 Luoja enkeleineen...
• 495 Taivaan Isä, nostit minut...
• 496 Oi Jeesus, ota syliisi...
• 497 Kun äidit lapsiansa...
• 498 Nyt kulkee halki korpimaan...
  
• 517 Herra kädelläsi...
  ...tai virsikirjan liiteosasta 
• 806 Otsaani ja rintaani (Ystävä sä lapsien -sävelellä)  
• 807 Nimessä Herran pyydämme  
• 808 Herra, olet Luojani (Ystävä sä lapsien -sävelellä)  
• 809 Juhla on nyt, riemullinen (Virren 135 eli Jumala loi -sävelellä)  
• 810 Jo ennen syntymääni (Sama sävel kuin 136, 512)

Joillain on jokin sisarussarjaan liittyvä teema, esimerkiksi yksi sama virsi kaikille lapsille ja jokin oma toisena, joka on eri kuin muilla. Meidän lapsilla on jokaisella oma nimikko-Taizé-laulunsa, joka on laulettu kasteessa.


Monissa kasteissa lauletaan myös erilaisia lasten hengellisiä lauluja, kuten Suojelusenkeli tai joku seurakunnan kerhosta tuttu laulu. Näitä voi selailla esim. tuoreesta Lasten Virsi -laulukirjasta

Loppujen lopuksi merkityksellistä on, mikä vain parhaiten vanhempien mielestä tilanteessa toimii. Jos kaveripiirissä on musiikkivirtuooseja niin miksei vaikkapa esityksenä tämä kappale?

Lisää kasteen kulusta ja musiikista voi lukea esim. tästä Helsingin seurakuntien kaste-sivustolta.

TMKJEU*#6: "Lapset herättävät sinut ennen seitsemää - paitsi niinä aamuina kun et edellä mainittuun faktaan tuudittautuen laita kelloa soimaan ja olisi pakko päästä kiireellä ovesta ulos."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

Rutiineja etsimässä

Tänään on takana tasan neljä kuukautta vauvan kanssa. Asiat alkavat pikkuhiljaa luonnistua sekä vanhemmilta että vauvalta. Pienelle alkaa muodostua jonkinmoisia rutiineja. Totutut kuviot menevät varmasti vielä moneen kertaan uusiksi, mutta ainakin hetken aikaa kaikkia osapuolia helpottaa, kun edes vähän tietää, mitä seuraavaksi on tulossa.

Ihan kaikkia käytäntöjä ei kyllä väsyneenä tule loppuun asti mietittyä. Illan hyssyttelymusana toiminut Bob Marley tuntuu piinaavalta jo parin viikon toiston jälkeen. Onneksi sitä ei tarvitse enää kuunnella kovin montaa biisiä. Poika nukahtaa yleensä suosiolla jo ensimmäisen aikana. Muutenkin olisi varmasti syytä alkaa pohtia tarkemmin, millaisia käytäntöjä ja rutiineja haluaa oikeasti pidemmällä tähtäimellä luoda.

Vauvan kanssa liikkuminen alkaa myös olla helpompaa. Hän istuu jo tottuneesti auton turvaistuimessa ja vaunuissa nukutaan makeat päiväunet. Poika alkaa olla myös kokenut junailija. Tänään selvisimme tunnin junamatkasta mainiosti, vaikka väsymys alkoikin jo vähän painaa. Parhaat viihdykkeet tällä matkalla olivat rapiseva sipsipussi ja kännykkävideot hänestä itsestään. Mukaan otettu virikkeellinen lelu sen sijaan jaksoi kiinnostaa noin kaksi minuuttia. Myös vieressä istuvat teinipojat kiinnostivat kovasti, mutta poikien imago ei selkeästi kestänyt vauvalle lepertelyä. Pieni tuntui vähän ihmettelevän moista kiinnostuksen puutetta. Se ei kuitenkaan estänyt häntä tuijottelemasta ja jokeltelemasta heille. Usein vauva saakin kyllä liikkuessaan paljon mukavaa huomiota osakseen. On ollut kiva huomata, että vieraatkin ihmiset hymyilevät ja tulevat yllättävän usein rupattelemaan ja katsomaan vauvaa. Pieni tuo hampaattomalla virneellään iloa vanhempiensa lisäksi monen muunkin päivään.

Lepää rauhassa

Uni ei tule. Ahdistus puristaa rinnassa, sydän hakkaa. Yritän suunnata ajatukset johonkin muuhun, kevyempään ja rauhoittavaan. Ei onnistu. Harvoinpa se väkisin onnistuu. Miksi menin lukemaan niitä uutisia, vaikka tiesin, että ne alkaa ahdistaa? Tietysti siksi, että pienen tytön murha on jotain niin hirveää ja järkyttävää, että halusin tietää, mitä on tapahtunut. Ihmisen mieli on niin monikerroksisen kummallinen, että järkyttävä ja inhottava on myös kiinnostavaa. Ja toisaalta ajattelen niin, että se mitä on tapahtunut, on totta ja jonkun pienen lapsen kohtalo. Eikö minun pidä pystyä lukemaan, mitä on tapahtunut?

Tällä kertaa joku raja kyllä ylittyi. Olen aina ollut herkkä ja tiennyt ikäni, ettei mun kannata katsoa "liian jänniä" elokuvia tai lukea "liian kamalia" kirjoja tai uutisia. Ne jäävät helposti junnaamaan ja kummittelemaan mieleen. Nyt en tarvitse yhtään oman mielikuvituksen lisää. Yritän sysätä kauheat mielikuvat pois ja silti ne palaavat takaisin. Kyyneleet silmissäni silitän omaa luottavaisesti sängyssään nukkuvaa lastani. Kuinka kukaan maailmassa voi olla niin paha ja julma, että kiduttaa oman lapsensa kuoliaaksi?! Oma ahdistukseni ei varmasti ole lähelläkään sitä tuskan ja pelon määrää, mikä tuolla edesmenneellä pienelle tytöllä oli. Ja sitten se klassinen kysymys: Miksi hyvä ja rakastava Jumala antaa tapahtua niin käsittämättömän hirveitä asioita? Lopulta nukahdan levottomaan uneen. Yön aikana Jumala ei lähetä vastausta.

Seuraavana päivänä yritän järkeillä, ettei ketään auta se, että minä hautaudun ja hukun murheen laaksoon. Vaikka ahdistus välillä palaa levottomana ja musertavana, päätän että sitä vastaan on jotenkin taisteltava. Miten minä voin osaltani lisätä hyvää ja kaunista? Yritän rakastaa ja kasvattaa lastani niin, että hänestä tulisi sen verran terveitsetuntoinen, ettei hänen tarvitse kiusata tai alistua kiusattavaksi. Yritän itse puuttua epäoikeudenmukaisuuteen, mitä huomaan ympärilläni. Haluan lisätä avoimuutta ja hymyilen ihan vieraalle ihmiselle metrossa. Tosi raisu aloitus, mutta kumminkin. Kysyn puistossa puolitutulta äidiltä, mitä heille kuuluu. Illalla juttelen puhelimessa sosiaalityötä tekevän ystäväni kanssa. Hän kertoo työpäivästään ja naisten ryhmästä, jossa monenlaisesta selvinneet naiset jakavat elämäntarinoitaan ja saavat tukea toisiltaan. Paljon haukuttu sosiaalijärjestelmämme näyttää myös auttavan ihmisiä, ei vain laiminlyövän heitä.

Hyvä Jumala, joka kuulet kaikki rukoukset. Anna jokaiselle lapselle joku aikuinen, johon voi luottaa ja joka pitää huolta. Anna viisautta, jolla katkaista perheissä hyväksikäytön ja julmuuden kierteet. Ole läsnä ja lohduta ahdistuksessa. Älä anna pahuuden lamaannuttaa, vahvista uskoa hyvään. Aamen.

Johanna

Ihan tavallinen tarhapäivän jälkeinen ilta

"Leevi ei tykänny kun mä pussasin sitä",  toteaa ipana kotimatkalla. "Älä pussaa Leeviä väkisin, se on sun hyvä rakas ystävä. Ethän säkään tykänny kun Miro pussas sua", yritän. "Kyllä se vähitellen tottuu",  toteaa Lumi tyytyväinen hymy huulillaan. Leeviä käy tässä vähän sääliksi.

"Miksi se sinulle valehtelisi?" kysyy tytär jolle ostin tänään vääränkokoisia helmiä. Ylipirteä Myyjä väitti että ne ovat just samanlaisia ja pakkaus oli läpinäkymätön. Kiroilin ääneen. Helmityöt onnistuivat silti.  "Annetaan reilusti anteeksi se valhe. Sillä myyjällä oli ehkä känkkäränkkäpäivä!" Tyttäreni on suurenmoinen. Haluan lapsen kaltaiseksi.

"Äiti, tää pitää tyhjentää ennen räjähdystä",  lapsi toteaa ja osoittaa rikkaimuria. "Missään ei ole näin paljon hiekkaa!" hän toteaa ihailua äänessään tyhjennyksen tulosta tarkkaillessaan. "Kyllä hiekkalaatikossa tai Saharassa on enemmän”,  koetan puolustautua. "Sä et ole hyvä narraaja", lapsi kikattaa.

"No se tuntu ihan sopivalta hoidolta isovarpaan iholle", totesi lapsi joka halusi sattuneesta syystä pitää tuplavillasukat jalassa koko illan. Riisuessa sitten ihmettelin että sukkahousut olivat ihan märät ja sain tietää että niissä on maitoa ja hiukan ällistelin hölmöyttäni miksei sukkiksia oltu vaihdettu päiväkodissa varavaatelaatikosta kuiviin. Mutta siis tosiaan, kylpihän Kleopatrakin maidossa.

"Äiti, tiesiksä että isi on rakastunut", lapsi huokaa. "No sehän on kiva juttu se", totean hieman mukavuusalueeni ulkopuolella. "Joo, se vaan tuijottaa vaikka mä puhuisin mitä." "Ai mitä?" "No tietsikkaa."

"Ootsä onnellinen kun olet synnyttänyt näin innokkaan tiskaajan",  kysyy lapsi.

Tämä kaikki yhden ainoan illan aikana. En lainkaan ihmettele, että Eve Hietamies on puhutellut kustannustoimittajaa ja joukkoa lukijoita kirjallaan Tarhapäivä. Viisivuotias tuottaa aineistoa pohjattomasti. Mun rakas viskari!

Ainutkertaiset hetket

Viikko sitten tiistaina Ajankohtaisen kakkosen teema-iltana oli "Äidit töihin". Illan keskustelussa esitettiin argumentteja pienten lasten äitien töihin menon puolesta ja vastaan. Argumentit perusteltiin pääosin työelämälähtöisesti sekä aikuisen urakehityksen näkökulmasta. Muutamissa kommenteissa katsottiin asiaa myös lapsen kannalta, mutta ne jäivät vähemmälle huomiolle.

Lapsen näkökulma on kuitenkin myös tässä tärkeä - ellei tärkein. Lapselle ei ole samantekevää, miten ja keiden kanssa hän viettää ensimmäiset elinvuotensa.  Perheen tässä vaiheessa tekemillä ratkaisuilla on kauaskantoiset vaikutukset. Siksi ratkaisuja täytyy punnita erityisesti myös lapsen kannalta - ja hänen parhaakseen.

Tutkimukset osoittavat, että lapsen elämän ensimmäinen vuosi on ainutkertaisen tärkeä lapsen persoonallisuuden kokonaiskehitykselle. Aikuisen ja lapsen vuorovaikutus- ja kiintymyssuhde on silloin lapsen kannalta elintärkeä. Ihmiseksi kasvaminen voi tapahtua vain suhteessa toiseen ihmiseen. Pienen lapsen kohdalla näitä tärkeitä suhteita voi olla vain muutama. Tärkein vuorovaikutussuhde muodostuu aina ensimmäisen hoitajan  - eli vanhemman - kanssa.
Lapsen kannalta olisi parasta, että jompikumpi vanhemmista voisi sitoutua hoitamaan häntä vähintään ensimmäisen elinvuoden ajan.


Usein ajatellaan, että lapsi alkaa kaivata kavereita opittuaan kävelemään ja puhumaan. Kuitenkaan alle kolmivuotias lapsi ei juurikaan osaa leikkiä yhdessä toisten lasten kanssa eikä hän tarvitse normaalin arkielämän lisäksi muita virikkeitä. Mahdolliset kotona olevat sisarukset riittävät hyvin seuraksi. Vaihtelua arkeen tuo osallistuminen johonkin toimintaan vanhemman kanssa (esim. vauvamuskari, vauvauinti, tai perhekerho tms.). Noin kolmivuotiaana lapsi alkaa itsenäisesti nauttia muiden lasten seurasta ja on valmiimpi toimimaan ryhmässä. Tämänikäiselle on tarjolla kerhotoimintaa, mikäli kokopäivähoito ei ole tarpeen.

Suomalaiseen kasvatuskulttuuriin kuuluu, että lapselta edellytetään usein liian paljon liian varhain.  Alle kouluikäinen lapsi on pieni ja tarvitseva. Vielä pieni koululainenkin saattaa pelätä yksinoloa, vaikka aikuisen mielestä hän vaikuttaa itsenäiseltä ja reippaalta. Lapsella tulee olla jokaisessa lapsuuden vaiheessa oikeus aikuisen läsnäoloon, huomioon ja tukeen. Myös vanhemmalle jokaisen lapsen lapsuus on ainutkertainen. Pysähtyminen lapsen vierelle avaa mahdollisuuden tarkastella maailmaa lapsen silmin: ihmetellä, kysellä, iloita, jakaa arjen tärkeät hetket ja oppia koko ajan uutta.


Heljä ja Raija

Kirkkohallituksen varhaiskasvatussihteerit

Odotus

Odottavan aika on pitkä, sanotaan. Sen ymmärtää hyvin raskaana ollessaan. Etenkin lasketun päivän jälkeiset päivät ja tunnit ovat pitkiä ja jokainen niistä moninkertaistaa mieleen hiipineen epätoivon määrän.

Viimeistään kotiin päästyä huomaa, että odotus jatkuu. Silloin toiveissa ovat ensimmäinen hymy, ruokarauha ja kunnon yöunet. Tasaisempaan elämään tuntuu olevan iäisyys ja vauvan jokaista uutta täyttä viikkoa olen odottanut kuumeisesti.

Meillä perusasiat alkavat olla reilassa, mutta odotus ei ota loppuakseen. Nyt odotan kovasti, että
... vauva löytää kätensä ja oppii ottamaan kiinni
... pienin on tyytyväinen muuallakin kuin sylissä
... lapset leikkivät keskenään
... imetys sujuu helposti
... tiskipöytä näkyy joskus tiskien alta
... likapyykkikori saadaan tyhjäksi ensimmäisen kerran sitten joulun
... imuroisimme edes joka toinen viikko
... saan viritettyä syksyllä ostamani saumurin
... joku tyhjentäisi kaapeistamme turhat tavarat
... pääsemme uuteen kotiin
... mahdun taas omiin vaatteisiini
... aurinko paistaa ja kevät saapuu
... pääsemme pääsiäisenä mummoloihin täyshoitoon
... osaan keskustella taas ihmisten kanssa
... elän taas nytkun enkä sitkun.

Näitä odottaessa on onneksi hyvää aikaa nukkua päiväunia saman peiton alla ja nauraa kovaäänisesti peilikuvalleen juttelevalle vauvalle.

Pieniä ihmeitä.

”Sun puhees täyttää huoneen
en siitä ymmärtää voi sanaakaan,
mut ehkä samaan juoneen
minut tuut jo pian tempaamaan.”

Kuuntelemme usein iltaisin Ipanapan iltalauluja. Levyllä on aivan ihania kappaleita. Tämä Aki Sirkesalon sanoittama ”Pikkuihminen” on yksi niistä.

”Kädet ilmaa kahmii
jalat polkee, suu selittää.
Katseesi kaiken ahmii,
mitä miettiikään sun pieni pää?”

Puolivuotiaan poikani kädet todellakin kahmivat ilmaa, jalat polkevat minkä ehtivät ja jokellus täyttää huoneen. Oman äänen kaikua on ihana kuunnella ja kiljahtelu on sen mukaista.

”Oon yksi miljoonista
kerro miksi minut valitsit?
Tän pallon tallaajista
miksi juuri minut kesytit?”

Edellistä säkeistöä kuunnellessa tunnen kiitollisuutta. Lapset muuttivat elämän kertaheitolla. Ennen tuli usein katsottua miehen kanssa elokuvia yömyöhään ja nukuttua aamulla pitkään. Ei siinä ollut mitään vikaa, mutta ei ole tässäkään. On ihanaa olla näiden pienten äiti.

Tekstin lopussa oleva kertosäe kiteyttää hyvin lasten huimaa kasvamista ja oppimista. Joka päivä tapahtuu pieniä ihmeitä. Pienempi poika nytkyttelee konttausasennossa ja lähtee siitä minä hetkenä hyvänsä liikkeelle. Sillä tavalla etenemällä pääsee jo huomattavasti nopeammin sinne missä tapahtuu (ja toisinaan myös sattuu). Minä pysyn kiireisenä, kun yritän tehdä tutkimusmatkoista turvallisia mm. keräämällä isoveljen pikkuautojen rengaskumeja pois pienten sormien ulottuvilta.

Isommalla pojalla on jatkuva hoppu. Pitää juosta ja kiipeillä, mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman korkealle. Pysähtyä ei kannata, ellei sitten lähistöllä näy lumiaura, rekka, roska-auto tai traktori. Niiden nimet ja ominaisuudet pitää kysellä äidiltä, joka ei ymmärrä koneista ja kulkuneuvoista juuri mitään. Elämä on täynnä uutta ja ihmeellistä niin pikkuihmisille kuin minullekin.

”Hei, me eletään nyt aikaa
pienten ihmeiden.
Elämä on taikaa,
sä tiedät sen
pikkuihminen.”