Pääsiäinen on minulle kirkkovuoden merkittävin juhla ja siihen valmistautuminen, paastonaika ja hiljainen viikko, ovat yleensä olleet tärkeitä. Niissä yhdistyy jotenkin hienolla tavalla hiljaisuus, suru, menetys ja kärsimys valoon, iloon ja suunnattomaan riemuun. Oman leimansa juhlaan tuovat alati pitenevät päivät ja kevään huimaava valo.
Hiljainen viikko herkistää minut ja on oivaa aikaa oman itsen kuunteluun. Jeesuksen kärsimysmatkaa seuratessa myös oman elämän kipuja ja murheita on ollut hyvä tutkistella ja lempeästi kosketella. Kärsimysviikoksikin tätä aikaa kutsutaan, mikä on sopinut hyvin myös oman elämän tilaan. Pääsiäisen ajan jumalanpalveluksissa itken yleensä valtoimenaan. Tunnelma vain käsittämättömällä tavalla lävistää suojaukseni.
Ehkä ei ole yllättävää, että tänä vuonna asiat ovat toisin. Otimme varaslähdön juhlakauteen viime sunnuntaina kuopuksemme kastejuhlassa. Heti sen jälkeen pakkasimme lapsemme ja epämääräisen määrän tavaroita autoomme ja aloitimme yhdessä isovanhempien kanssa matkan kohti pohjoista. Edessä on kaksi viikkoa mummoloissa ja pappaloissa. Se on lapsiperheen juhlaa, josta kärsimysviikon todellisuus on kaukana.
Vaikka olisimme tämän viikon kotona oman arkemme keskellä, voisin arvata, ettei viikko olisi aiempien kaltainen. Kahden lapsen kanssa ei aikaa juuri jää omien ajatusten tutkisteluun ja syövereihin vajoamiseen. Elämä on aikalailla tässä ja nyt, ja minusta se on pääosin onnellista. Lapsiperheen kärsimysviikko on joka päivä, pienissä hetkissä, mutta sille ei oikein ole osoittaa kokonaista viikkoa. Samoin pääsiäinen pilkahtelee joka päivä. Sitä on silti syytä juhlia kunnolla ensi viikonloppuna.
 |
| Kuva: Riikka Myllys |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti