Vauhtia piisaa

Lapsen kasvun vauhti jaksaa ihmetyttää. Palasimme parin viikon reissulta ja oikeastaan kotona vasta huomasi, miten uudessa vaiheessa nyt jo mennään. Meidän paikallaan leikkivästä pikku vauvasta oli tullut matkan aikana vauhdikkaasti konttaava ja joka paikkaan kiipeävä taapero. 

Kovasti mietitytti, miten pieni jaksaa kaikki reissaamiset ja paikanvaihdokset, suurkaupunkien hälinän ja uudet ihmiset. Vielä paluulennollakin pikkumies jaksoi kuitenkin naureskella kanssamatkustajille. 

Jännittävin osuus matkustamisessa tuntuikin olevan yllättäen kotiin paluu. Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään kun piti ihmetellä kaikkia kodin tavaroita ja rynniä paikasta toiseen. Omassa sängyssäkin täytyi vielä harjoitella seisomista ja konttailua.

Pienen miehen tutkimusretki maailmaan on toden teolla päässyt vauhtiin. Sitä on suuri ilo ja onni seurata vierestä. Voimia ja varjelusta hommaan kyllä kaivataan runsaasti.

Henna Aa

P.S. Tämä lienee tällä erää tämän blogin viimeinen kirjoitus. Saatamme palata asiaa uusin voimin syksyllä. Kiitokset kaikille lukijoille ja bloggaajatovereille! Teidän postauksianne on ollut ilo lukea!

Turvallista matkaa!

Tänään on kummityttöni Ainon konfirmaatiopäivä. Paljon onnea Aino! Hän on seitsemästä kummilapsestani toinen, joka on jo saavuttanut rippikouluiän. Tiedän tämän kliseeksi, mutta silti: Miten aika on voinut mennä näin nopeasti? Vastahan olin kummina siunaamassa kastemekkoon puettua pikkuista ja nyt tuo vauva on lähes aikuinen ja astelee kavereineen alttarille konfirmoitavaksi.  Hienoa, juhlavaa, haikeaa.

Mitä kaikkea näinä "kasvun vuosina" (kirkkokäsikirjan ontuva ilmaus) on kummilapsen elämässä tapahtunut? Tietysti vaikka mitä, pohja koko elämälle. Ja mikä on ollut minun osuuteni kummilapseni kasvun vuosissa? Useimpien kummilasten kohdalla aika mitätön. Postikortteja olen reissuilta lähettänyt, about jouluna ja synttäreinä lahjonut jollain pienellä jutulla. Mutta mielessä ovat kummilapset usein ja rukouksin olen heitä välillä muistanut. Sitä toivon omankin lapseni kummeilta.

Edustan sitä ihmisryhmää, joka yrittää epätoivoisesti saada muistoja talteen. Kirjoitan hataria merkintöjä ylös kalenterin kulmaan, aloitan päiväkirjan ja sitten se taas jää. Taas tällä viikolla surin sitä, etten ole tarpeeksi aktiivisesti täyttänyt lapseni vauvakirjaa, mm. hampaiden puhkeamisjärjestys on raportoimatta. Niin paljon olisi kaikenlaisia hassuja pieniä sattumuksia, uusia sanoja ja merkittäviä kohtaamisia, joita olisi myöhemmin mukava muistella. Mutta yritän lohduttaa itseäni sillä, että kuitenkin lienee parempi olla täysillä läsnä hetkessä kuin miettiä, miten sen saisi säilöön. Koska kameran kuvassa se kaikki rakkaus ja välittäminen ei ehkä näy, mutta toivottavasti vielä myöhemminkin tuntuu.

Johanna

 Tämä loisto-otos on Alavuden kirkosta toissakesältä, kummipoikani Akselin konfirmaatiojuhlasta.

Meitä kannatellaan

"Näin Jumala tekee." Olen äimistynyt lapseni sanoista. Hän on oppimaisillaan uimaan ja kommentoi kellukkeiden vaikutusta. Näin Jumala tekee. En ole opettanut lapselleni paljoakaan Jumalasta. Rukoilemme iltarukouksen ja laulelemme lapsuudestani tuttuja hengellisiä lauluja. Silti kuusivuotias käsittää juuri sen, mitä aina toivoinkin hänen tietävä. Jumala kantaa. Veden ja kellukkeiden lailla. Helteellä ja pakkasella. Tähän toivoon hyppään lapseni lailla.

Puoli vuotta takana

Nelihenkinen perheemme on ensi viikolla puoli vuotta vanha. Tämä puoli vuotta on luultavasti ollut vaativinta aikaa elämässäni. Antoisaakin, mutta luulen, että antoisin on vielä edessäpäin. Olemme kuitenkin vielä hengissä, aikalailla elossa ja jotakuinkin sovussa.

Maaliskuun pakkasten aikaan kirjoitin odotuksesta. On hurjaa huomata, kuinka suuri osa silloin odottamistani asioista on täyttynyt: pienin leikkii, nauraa ja kiljahtelee. Hän menee kovaa kyytiä ympäri asuntoamme ja esittelee anteliaasti kahta hammastaan. Esikoisesta on kasvanut tomera ja osaava pieni tyttö, ja sisarukset nauttivat toistensa seurasta.

Olen koko kevään puhunut, että juhannuksena alkaa jo olla helpompaa. Siihen uskon edelleen. Elämäni ihaninta aikaa on ollut esikoisen ensimmäisen vuoden jälkimmäinen puolikas. Nuoremman kanssa se on vielä edessä.

Kodinhoidon rutiinit pitäisi vielä saada hallintaan. Ei kai pyykkivuoria, tavarakasoja ja pölykoira-armeijaa voi kasvattaa loputtomiin. Mielellään sitä lapsiaankin ruokkisi muulla kuin kaupan valmismakaroonilaatikolla. Ja ehkä parisuhteeseenkin olisi hyvä välillä hieman panostaa.

Tämän kevään tavoite on ollut selvitä ja pitää perhe hengissä. Nyt on hienosäädön vuoro. Sitä ennen kuitenkin lomaillaan: nukutaan päiväunia, touhutaan ulkona ja syödään hyvin.

Pelkäätkö kehitysvammaisia?

Olen surullisena seurannut julkista keskustelua liittyen kehitysvammaisiin ja heidän tuettuun asumiseensa tavallisten lähiöiden liepeillä. Ilmeisesti tietämättömyys aiheuttaa paljon turhia pelkoja. Serkkuni on kehitysvammainen. Olemme lähes samanikäisiä ja olemme olleet aina tekemisissä. Olen kasvanut siihen, että elämme rinnakkain kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Minulla on ollut onni tutustua muihinkin kehitysvammaisiin niin lapsiin kuin aikuisiin. Ei tulisi mieleenkään ajatella heitä vain vammansa kautta. Siksi koko keskustelu tuntuu minusta niin vieraalta. Uskon, että pelot häviäisivät kokemuksen myötä. Sitä ennen pitäisi antaa kehitysvammaisille mahdollisuus. Kohdella toisia kuten haluamme itse tulla kohdelluiksi.

Emily Perl Kingsley on kirjoittanut paljon lainatun vertauskuvallisen tarinan siitä, millaista on haaveilla lapsesta, joka ei yllättäen olekaan terve. Vertauskuvana on suunniteltu matka Italiaan, joka päätyykin aivan tuntemattomaan Hollantiin. (Koko tarinan voi lukea  vaikka erityislasten omaisten sivuilta )

”Hollannissa on tuulimyllyjä ja tulppaaneja, Hollannissa on jopa Rembrandtin maalauksia. Mutta kaikki tuttavasi ovat tohkeissaan Italian matkoistaan ja he kerskailevat kuinka ihanaa heillä siellä oli. Ja lopun elämääsi sanot: -Niin, sinne minunkin piti mennä. Sitä minä olin suunnitellut. Eikä se kipu haihdu koskaan, ei koskaan pois, koska unelman menettäminen on hyvin, hyvin merkittävä menetys. Mutta jos elät elämäsi surren sitä tosiasiaa, että et päässyt Italiaan, et ehkä milloinkaan ole vapaa nauttimaan niistä hyvin erityislaatuisista, hyvin ihastuttavista asioista, joita Hollanti tarjoaa." 

Myös muumeilta voi oppia elämänviisauksia:

"Hän oli hyvin omituinen, "vakuutti Pikku Myy "ihan vipsahtanut"
Äiti huokasi ja yritti oikaista jalkojaan "Mutta niinhän useimmat meidän tuttavamme ovat," hän sanoi "enemmän tai vähemmän."

Lähi(ö)metsäretkeläisten luomuviriketulva

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan nykyään vanhempien ongelma on, että työnnämme lapsille virikkeitä liian kovalla tahdilla. Yhdysvalloissa lapsella on jo ennen syntymäänsä keskimäärin 15 lelua häntä odottamassa.
Sinkkonen sanoo, että lasten tehtävä on säntäillä metsässä räkä poskella ja tehdä asioita, joissa ei ole päätä eikä häntää.

Viime aikoina olen mielessäni useaan otteeseen palannut lapsuuden kesiin.  
Mikä lie tämänkin pohdiskelun laukaissut, mutta jotain kokemastani maaseutulapsuudesta haluaisin siirtää kaupunkiympäristössä kasvaneille lapsilleni.
Ehkä siitä tuo Sinkkosen ajatuskin tuli mieleeni.

Onneksi luontovirikkeitä (vai pitäisikö sanoa luomuvirikkeitä) on myös kaupunki pullollaan, kun vain viitsii avata silmänsä.

Viime kesänä tässä suhteessa auttoivat kaksi säännöllisen epäsäännöllistä asiaa: puutarhaperhekerho sekä lähimetsäretket.
Metsämansikoiden kypsymisen aikoihin ei tarvinnut kuin vihjata metsään menemisestä niin lapsilla oli jo kengät jalassa ja käsi ovenkahvalla. Viikottaisilla palstavierailulla lapsista kuoriutui hetkessä esiin paljasjalkaisia multanaamoja.

Tänä vuonna puutarhapalsta korvautui parvekeviljelyllä. Lapset muistuttavat päivittäin auringonkukkien, mansikantaimen ja yrttien vedentarpeesta. Harvoin parvekkeelta tullaan ihan kuivana takaisin sisälle. Mutta ei myöskään allapäin.

Viime viikonloppuna ensimmäiset kypsät metsämansikat pilkistivät tutulla apajalla, muutaman hehtaarin metsäkaistaleen laitamilta, aivan kivenheiton päästä kotoa. Sadat mansikat helottivat vielä vaaleanvihreinä. Eikä niiden kypsymiseen mene kauaa. Sitten ovatkin vuorossa vadelmat ja mustikat.

Kaikkea tätä odotellaankin jo sinkkoslaisittain ihan "räkä poskella".

TMKJEU*#21: "Mitä vaikeampaa asiaa vanhempi onkaan tekemässä, sitä suuremmalla innolla yksivuotias haluaisi tehdä juuri sitä samaa."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

Vauvaperheen lomapäivän rytmi

Niin se vaan on. Keski-ikäisyys on saapunut vahvasti keskuuteemme. Lapsen tuloon asti on kohtuullisen helposti voinut leikkiä nuorta aikuista niin paljon kuin on huvittanut ja jaksanut. Aika eri meiningit on tätä nykyä.


Olemme olleet nyt pari viikkoa yhdistetyllä työ&lomamatkalla Englannissa. Päivämme ovat alkaneet pääsääntöisesti viimeistään seitsemän maissa aamupuuhilla, jonka jälkeen olemme pojan aamupäivän päikkäreiden aikaan menneet vaunukävelylle ja englantilaiselle aamiaiselle. Iltapäivällä sitten hieman lisää käveleskelyä vaunujen tai kantorepun kanssa puistoissa tai kaupungilla. Iltapäivän unien aikaan nautimme usein iltapäiväteet. Skonssit ja kakut ovat kyllä maistuneet niin, että taidan ryhtyä leipomaan taas kotonakin. Seitsemän maissa onkin jo sitten aika vetäytyä hotellille, jossa isä ja poika ovat nautiskelleet jokailtaisesta ammeessa kylpemisestä.

Isän kannalta tilanne on toistaiseksi iltaisin vapaampi, kun tällä hetkellä nukutushommiin tarvitaan vielä äidin läsnäoloa. Toisaalta lomalla on vähän tylsää viettää iltoja itsekseen. Odottelemme molemmat sitä tilannetta, että voimme helpommin jakaa hoitopuuhat myös illan osalta.

Ennen lapsen syntymistä olin aika huolissani siitä, millaista kärsimystä ainaiset aikaiset aamuherätykset tulevat olemaan. Toistaiseksi aamut eivät  onneksi ole tuottaneet juurikaan ahdistusta, ellei sitten yöllä ole heräilty erityisen usein. Nukkumaan mennään melko aikaisin ja poika on aamuisin mitä parhaimmalla tuulella herätessään, mikä piristää kummasti vähän väsynyttäkin mieltä. Tallensin yhden aamunaaman tänne blogiinkin.


Viimeistä reissuiltaa Lontoossa vietellen,

Henna Aa

Tartu hetkeen - siis hyvää juhannusta!

Monenlaisia ovat olleet viime vuosien juhannukset. On vietetty suvun kesken mittumaaria villapaidoissa hytisten ja jonain toisena vuonna kuumuutta ja raskauden turvottamia nilkkoja päivitellen. Mukaan on mahtunut mökkijuhannuksia ja töissä vietettyjä juhlapäiviä. Erään kerran sain osallistua juhannustansseihin karjalaiseen tapaan. Pari vuotta sitten töissä järjestettyyn juhannusjuhlaan puin ylleni niin pienen kansallispuvun, etten voinut istua koko illan aikana. Yhtenä juhannuksena olin Berliinissä, toisin kuin matkatavarani. Onneksi lentoyhtiö antoi t-paidan ja hammasharjan seuraavan vuorokauden tueksi.

Yhteistä kuitenkin kaikille kotimaassa vietetyille juhannuksille on ollut saunominen. Vaikka muuten olosuhteet ja paikat ovat vaihtuneet, niin saunottu kumminkin on. Saunomiseen liittyy jotain luovuttamatonta ja perinteenä merkittävää. Mielikuvissa suomalaiseen juhannukseen kuuluu vihreä luonto, vihdat, koivut, sauna, valoisuus, toiveikkuus, hiljaisuus ja rauha. Todellisuus ei aina kuitenkaan vastaa mielikuvia, siitä Henna Äm jo eilen kirjoittikin. Lapsiperheen juhla ei useinkaan niin hirmuisesti poikkea arjesta, koska vaipat on vaihdettava, puurot on keitettävä ja kaatuneet maitolasit siivottava. Perheessämme ajankohtainen, meidän vanhempien hermoja raastava harrastus, eli portaiden edestakaisin ravaaminen jatkui myös juhannussaunassa. Silti ajattelen, että sillä on merkityksensä, että tietyt perinteet jatkuvat.

Mielessäni olen jostain syystä hyräillyt vanhaa ja surumielistäkin kansakoululaulua. Aavistan etäisesti, miten joskus tulen haikeana muistamaan tätä ainutlaatuista juhannusta, kun tyttäreni vielä mahtuu pieneen pesuvatiin läiskyttämään ja kiljumaan riemusta.


Lapsoset ketterät kotihaasta
koivusta oksat taittaa.
Noistapa nopsilla käsillänsä.
saunahan vihdat laittaa.

:,:Lauteilla saunan kotoisen taas
illalla kylpy maittaa:,

Pehmyt on lapsista aina vihta,
äiti jos on vihtomassa.
Lämpöinen löyly on kotisaunan,
toisin on vierahassa.

:,:Jospahan säilyis äidin lapset
kylmältä maailmassa:,:

 Levollista ja mukavaa juhannusta!

Johanna

Juhannus on meillä herttainen

… kirkas taivas on sininen. Pirtti on jo pesty puhtoinen, pihamaakin laastu on!”

Näin laulettiin vanhassa suomalaisessa kansanlaulussa. Poikkeuksena kansanlaulujemme tavallisesta sävystä, laulu on duurissa. Suurta juhlaa odotetaan iloisena. Valmistelut on tehty. Suomen suvi näyttäytyy kauneimmillaan.

Juhannus on hieno, iloinen ja rento juhla. Tarkoitus on levätä, iloita yhdessä, nauttia lyhyen kesämme kohokohdasta. Tähänkin pyhään kohdistuu runsaasti odotusta ja toiveita. Monelle se kuitenkin on vaikea hetki. Valon juhlassa onkin läsnä surua ja ikävää.

Kenties rakkaimpamme eivät ole kanssamme. Lapsi viettääkin juhannusta sen toisen vanhemman luona.  Juhlaan kuuluvat lasten riemukkaat karkelot eivät olekaan osanani tänään. Kenties ihmissuhde on juuri päättynyt? Rakkauden suviyönä viereltä puuttuu se toinen. Ehkä omat voimani eivät riitä iloon yhtymiseen. Väkisin juhliminen tuntuu teennäiseltä, toisten seuraan liittyminen on mahdotonta? Ehkä ei ole ketään, jonka kanssa tämän päivän jakaisin.

Oletko huomannut, että suuriin juhliin liittyy myös paljon odottamattomia tilanteita ja sitä myötä suuria tunteita? Nuoripari kertoo yhteisen pöydän ääreen kokoontuneelle suvulle vauvauutisen. Ehkä joku saapuukin odottamatta yksin, ja toiset pohtivat, miten kysyä, mitä on tapahtunut.

Tämän blogin alaotsikko on ”Ei arkea ilman pyhää!” Vietätpä siis tätä juhannusta yksin, porukalla, arjen työssä tai pyhään hiljentyen, me Perheen arjessa -bloggaajat toivotamme sinulle siunattua juhannusta! Anna tilaa pyhälle tässä päivässä. Millä tavalla se onkaan sinulle tänään totta.

Henna Äm

Juhannus on meillä herttainen,
Kirkas taivas on sininen.
Pirtti on jo pesty puhtoinen.
Pihamaakin laastu on.
Koivujen lehvät portailla huiskii,
Kesän juhlasta pihlaat kuiskii,
Metsiköstä kielot kannettiin,
Sinikukat huoneisiin.

Arkityönsä väki lopettaa,
Kaikki iltaa jo odottaa.
Kalliolle kokko kohoaa,
kunhan yö nyt ennättää.

Sielläpä silloin laulut ne soivat,
Suuret, pienet karkeloivat.
Räiskytellen kokko palavi,
Kesäyöhön sammuvi.

Lomatunnelmissa

Lomatunnelmissa


Vuoden alusta Kasvatuksen ja perheasioiden yksikön työntekijät ovat kerran viikossa kirjoittaneet vuorollaan blogia. Tämä on meidän osaltamme viimeinen blogi ennen lomaa. Aloitamme loman juhannukselta ja juttelimme lapsuuden juhannusmuistoista.

Raijan lapsuuden juhannukseen kuului aina yöpyminen teltassa. Siellä yritettiin valvoa niin pitkään kuin vain mahdollista. Yhtenä juhannuksena satoi vettä ja teltta jouduttiin pystyttämään katoksen alle, jotta siellä voisi yöpyä. Huono keli veti mielen vähän matalaksi. Ystävättäremme äiti tiesi kuitenkin keinon melipahan poistamiseksi - hän leipoi meille ikioman mansikkakakun, jonka saimme viedä telttaan ja nauttia yöttömän yön kuluessa. Joka juhannuksena muistelen lämmöllä lapsuuden juhannuksia ja erityisesti tuota mansikkakakkua. Harvoin on kakku maistunut niin makoisalta!

Heljä on viettänyt lähes kaikki elämänsä juhannukset perheen mökillä. Lapsuuden juhannuksiin kuului aina juhannussauna ja saunavihta. Saunavihtaa ei käytetty tavallisina päivinä, koska äidin mielestä se sotki saunan, mutta juhannuksena oli poikkeus. Usein talviturkki heitettiin juhannussaunan myötä. Luovuttamattomana juhannussyömisenä oli aina muurinpohjaletut, joita paistettiin pitkin iltaa ja syötiin hillon kanssa limsaa juoden.

Yhteisenä muistonamme on limsakori, joka ostettiin kellariin aina juhannukseksi. Koriin saatiin itse valita ne limsat, jotka olivat omia suosikkeja.

Aikuisuuden myötä juhannus on saanut uusia merkityksiä ja myös uusia tapoja. Kuitenkin lapsuuden juhannusmuistot säilyvät mielissä kirkkaina ja rakkaina. Nykyisin juhannus merkitsee usein myös loman alkua ja erilaisen vapauden koittamista.



Oikein ihanaa juhannusta ja kesää kaikille lukijoille!

t. Heljä ja Raija

Pienet rakentajat me

Perheellämme alkaa tämän vuoden toinen koitos. Selvittyämme pikkuvauvakuukausista edessämme on remontti. Unelmiemme koti on vielä alkuperäisessä seitsemänkymmenluvun kuosissa, mutta loppukesästä sen pitäisi olla vaalea, tilava ja valoisa lapsiperheen asumus. Sitä ennen leka, maalisuti ja vasara heiluvat ahkerasti.

Epäilen, ettei tässä projektissa ole järjen hiventäkään, mutta eteen tulleeseen mahdollisuuteen oli pakko tarttua. Onneksi matka työmaalle on lyhyt. Pari sataa metriä ja olemme uuden kotimme ovella taloyhtiömme toisella laidalla.

Kaksivuotiaalle muuttaminen tarkoittaa omaa huonetta yhdessä veljen kanssa. Kova odotus ehti jo kääntyä hillittömäksi itkuksi tyhjässä, remontoimattomassa huoneessa. Onneksi Tomppa toimii vertaistukena.

On myös tarpeen varmistella (usein!), että kaikki tavaramme tulevat varmasti myös uuteen kotiin. Huonekalu kerrallaan käymme läpi, mitä kaikkea mukaamme lähtee. Voipa olla, että muutto ei olekaan paras ajankohta vanhoista ja ylimääräisistä leluista eroon pääsemiseen, toisin kuin ehdin jo odottaa.

Monenlaista on varmasti edessä, ennenkuin pääsemme kantamaan tavaroitamme sisään uudesta ovesta. Ajan, hermojen ja rahojen yhteensovittaminen voi olla projektin hankalin tehtävä. 

Suunnittelu on tuonut tiiviiseen kotiäitivaiheeseen myös ihanaa vaihtelua. Virkistäviä päiväunia voi nähdä vaikka seinämaaleista, kaappien sisustusratkaisuista tai asunnon pohjapiirrustuksesta. Kaksivuotiaan kanssa ihailemme myös yhdessä kaikenlaisia värejä.

Edessä on siis ikimuistoinen kesä - jos väsymykseltämme tulemme muistamaan siitä yhtään mitään. 

Kesän laulu: Pienet rakentajat me

Kesän kirja: Tompan uusi koti

Kesän lelu: Värikartta ja vasara

Kysymysviikko: lastenohjaajaksi?

Sain Antilta kysymyksen: Kenelle suosittelisit lastenohjaajan työtä ammatiksi ja miksi?

Suosittelen lastenohjaajan ammattia MONENLAISILLE. Voisin teoriassa jättää vastauksen tähän, mutta avataanpa hieman.

Ennen sitä:

Yhden kriteerin kuitenkin olisi minusta täytyttävä. Lastenohjaajaksi haluavan ihmisen on oikeasti haluttava tehdä työtä lastenparissa. Lapsilla on minusta oikeus saada olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka oikeasti haluavat olla heidän kanssaan ja kuunnella heitä.

Lastenohjaajana voi olla hyvin monenlaiset ihmiset. Voi olla mies taikka nainen, nuori tai vanhempi. Työssä tarvitaan monenlaisia taitoja omaavia ihmisiä sekä monenlaisia persoonia. Toinen on vahva musiikissa ja toinen osaa leikin jos toisenkin. Yksi taasen osaa tehdä monenlaista käsillään ja toinen opastaa näkemään luonnon ihmeitä. Yksi taasen hallitsee teatterinsalat ja toinen taasen tanssin. Joku taasen hallitsee parhaiten kuuntelemisen tai hulluttelun taidon. Ja jos et vielä osaa, opit kyllä varmasti :)

Tärkeintä on kuitenkin se, että välittää lapsista ja perheistä oikeasti.

Oikeastaan...

Yksi ominaisuus helpottaa huomattavasti asiaa.

Heittäytymisen taito on kullanarvoinen työväline tässä työssä. Kuten alla olevasta kuvasta voi nähdä mihin saattaa joutua kun tälle alalle heittäytyy. Kuka arvaakaan mikä laulu voisi olla kyseessä? Voin kertoa, että minulla oli tuolloin vanhat ohuet nahkamonet jalassa. Ette arvaa miten jäässä ja litimärkä olin jaloista kun tuosta umpilumesta selvisin :D

Näihin kuviin onkin hyvä päättää tämä kysymysviikko :)

- Jani -