Näytetään tekstit, joissa on tunniste selviytymiskeinot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste selviytymiskeinot. Näytä kaikki tekstit

lauantai 25. toukokuuta 2013

Mokaviikko: Syviä mietteitä palaneen ruokalapun äärellä


Etukäteen ajattelin, että tämä mokaviikko on ihan pala kakkua. Mokailtuahan tulee monella tapaa päivittäin. Mutta nyt huomaan, että onkin aika haastavaa valita, minkä tasoisen mokan valitsisin. Tavallaan kirjoitin mokasta jo viime viikolla, kun kerroin, miten otin lapsen mukaan tilaisuuteen, johon levoton leikki-ikäinen ei aivan sulautunut.

Joskus  tekemiään virheitä on vaikea saada mielestään ja joskus niistä muistutetaan, vaikka haluaisi itse jo unohtaa. Minulle kävi sinänsä ja onneksi vain pieni, mutta ikävä moka lapsen ruokalapun kanssa. Meitä oli useampi kokki samassa keittiössä ja tyypilliseen tapaani kuljin rutiininomaisesti laittamassa tavaroita takaisin paikalleen (= voidaan myös nähdä ärsyttävänä tapana jatkuvasti korjata muiden jälkiä). Laitoin siis muovisen ruokalapun leivänpaahtimen päälle tarkistamatta sitä tosiseikkaa, että leivänpaahdin oli käynnissä. Siinä mustuivat ja paloivat niin leivät kuin ruokalappukin.

Koska lappu on kuitenkin vielä käyttökelpo, olemme sitä käyttäneet. Ja niinpä joka kerta lapsi näyttää palanutta osaa lapussa ja sanoo kiihtyneenä: "Äiti!" Ja sitten minä selitän, että äidille tuli vahinko, muttei käynyt kuinkaan. Lappu vain vähän paloi. Ja sitten lapsi sanoo: "Ei hätää, ei haittaa!" Ja syö tyytyväisenä.

Varmasti lapsen iästä ja sanavaraston kehittymisestä johtuen ilmaisut: "Ei haittaa" ja "ei hätää" ovat tulleet jokapäiväiseen käyttöön.

Miten minä voisin olla siirtämättä lapselleni omia pelkojani? Voinko mitenkään suojella lasta niin, ettei mitään todellista hätää tulisi? Tai toisaalta, miten minä helposti hätääntyvä voisin antaa esimerkkiä siitä, ettei mokaaminen haittaa ja että kaikenlaisesta hätäännyttävästäkin voi selvitä?

pohtii Johanna

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Erilaisia ja samanlaisia

”Ihassama!” vastaa tyttäreni kun kysyn, haluaako hän pukeavihreän neuletakin kanssa vihreät vai keltaiset housut.  Eikö ole merkillistä!

Äitini kertoo usein lapsuusmuistoani, jossa olin lähdössä päiväkerhoon. Vaikka äiti kuinka perusteli, en suostunut pukemaan vekkihameen kanssa punaisia sukkahousuja. Lopulta hain pyykkikorista siniset. Ne sopivat mielestäni paremmin yhteen hameen ruutujen värityksen kanssa.
Kun odotin tytärtäni, läheiset opastivat ja evästivät monissa asioissa. Yksi neuvoista koski joka-aamuista pukemisrumbaa, jota kuvailtiin tuntikausien hikiseksi puurtamiseksi. Ystäväni Salli kertoi, että hän laittaa edellisiltana valmiiksi sohvalle pinon, jonka lapsi sitten pukee ylleen. Ei neuvotteluja, ei tilaa kiukuttelulle, ei valinnanvaraa. Päätin noudattaa kokeneen äidin neuvoa.

Tyttäreni on kohta kuuden vanha. Vuosien vieriessä olen ihmetellyt, miten valitsemani vaatteet menevät aina mukisematta ylle. Sallin malli toimii. Toki vaatteiden pukeminen kestää kauan, onhan pukemisen aikana ihmeteltävä koirantaluttajia ikkunan takana, pompittava sängyllä, leikittävä illalla kesken jäänyttä barbileikkiä…. Mutta koskaan lapseni ei kommentoi vaatteitaan.
Olen alkanut varovaisesti osallistaa lasta vaatteiden valintaan. Ottaisitko mieluummin tämän? Haluaisitko päiväkotiin tanssimekon, kun monilla tytöillä näyttää siellä sellainen olevan? Haluatko siniset vai pinkit kurahanskat? Mutta tytölle tuntuu asia olevan yks hailee.

Pukeminen ja värit ovat tietysti kovin pieni asia. Elämähän ei muuksi muutu, olivatpa yllä sitten keltaiset tai vihreät pöksyt. Kunhan nyt jotain on varren verhona, mielellään ei-kiristävää ja sopivan lämpöistä.
 


Paljon isommissakin asioissa jään miettimään, miten erilaisia lapseni kanssa olemme. Hän on taitava tasapainoilija, ottaa hyvin kopin pallosta -- minut valittiin liikuntatunnilla joukkueeseen aina viimeisenä. Tyttäreni kuvailee itseään ujoksi, mutta tutustuttuaan on sydämellinen – minä suhtaudun kyynisen epäluuloisesti useimpiin ihmisiin. Lapseni on joustava – minä jääräpäinen.

Mutta on meillä tietysti yhteistäkin. Kun jokin ei mene kuten haluamme, lähdemme pois. Tytär tilanteesta, jossa äidin näkemys alkaa päästä väittelyssä voitolle. Minä puolestani, no, monestakin haasteesta. Ehkä pitäisi opetella vähän lisää tyttäreni vaate-zeniä. Harjoitella sitä Ihassamaa.
 
Henna Äm

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Arjen selviytymiskeinoja

Sattumoisin tällainen aihe mielessä tällä kertaa. Takana ilmeisen epäonnistunut ruokakokeilu ja päälle vielä itsellä ruokamyrkytys tai joku muu vatsan sekoilu. Parin kuukauden maitoproteiinin välttämisen jälkeen nautin hiukan vuohenjuustoa parina päivänä. Tästä seurasi parin päivän kitinä ja kolmantena jo ihan suoraa huutoa. Ei juurikaan huvita kokeilla enää.

Sitten kun huuto ja oksennusyön jälkeen tiedossa on koko päivä (ja ilta) yksin kotona vauvan kanssa, kun mies on töissä, niin erilaiset selviytymiskeinot ovat tarpeen. Itsellä nuo ovat vielä aika vähissä tämän ensimmäisen kanssa ja haastankin meidän muita bloggaajia ja lukijoita listaamaan tänne myös omia hyväksi koettuja selviytymiskeinojaan. Lapset ovat tietysti yksilöitä ja mikä toimii yhdelle ei toimi toiselle, mutta ehkäpä joku vinkki voi olla hyödyksi.

Mummuilta ja muilta mammoilta onneksi saa myös hyviä vinkkejä. Monesti nuo ovat niin yksinkertaisiakin juttuja, että ihmettelee miksi ei itse tullut tajunneeksi. Toisaalta ei sitä taida muutenkaan olla ihan skarpeimmillaan :)




 1. Ihan ensimmäinen ja edelleen toimiva (ja varmaan maailman itsestäänselvin) vinkki oli mummun neuvo kääntää meidän kyljellään nukkuva vauva kyljeltä toiselle, kun hän alkaa kitistä. Monet katkenneet päiväunet on pelastettu näin simppelisti.

2. Vauvat ovat viisaita! Tämän ajatuksen omaksuin jostain vauvojen käyttöohjekirjasta. Juttelen tosi paljon meidän vauvalle, ja uskon, että hän ymmärtää lopulta yllättävän paljon.

 Oksenteluyön jälkeen pikkuinen nukkui poikkeuksellisesti tosi pitkät päiväunet äidin vieressä ja jaksoi vielä hengailla sängyssä herättyäänkin. Ehkäpä hänkin näki, että äiti on nyt hieman väsynyt.

3. Hiustenkuivaaja. Viimeinen kikka alkuvaiheen nukuttamishommissa silloin kun mikään muu ei tepsinyt. Poika sammui välittömästi hiustenkuivaajan hurinaan.

4. Sitteri. Meillä ollut ihan välttämätön kapine, koska poika ei refluxin takia juurikaan viihdy lattialla. Mies keksi laittaa (Baby Björn) sitterin sohvaa vasten niin, että poika saa otettua siitä jaloilla lisävauhtia. Sitterissä meidän nuhanenä saa myös tyytyväisenä höyryhengitystä samalla kun äiti käy rauhassa suihkussa.

5. Kantoliina. Ennen lapsen syntymää ajattelin, että ei varmaan oo mun juttu. Aika pian tulin toisiin aatoksiin. Tosin näillä keleillä tulee käytettyä vain kotosalla. Pieni nukahtaa siihen alta aikayksikön, kun puuhastelee samalla itse jotain muuta. Ja selkeästi on mitä makoisimmat unet!

Toimikoon tämä alkuna vinkkilistalle! Lisäilen vielä kommentteihin jos muistuu jotain muita mieleen.

Henna Aa