Miten lapselle puhutaan?

Luin raskausaikana muutaman vauva-arkeen liittyvän kirjan. Valitsin tarkoituksella kirjoja, jotka olivat lähestymistavaltaan kovin erilaisia ja monet niistä lähestyivät aihetta aika kepeästi. Alkuun taisin lukea nämä: Bringing up Bebe ja Vuoden mutsi. Näin siksi, että aihe tuntui ehkä vähän ahdistavalta. Erilaiset kasvatusoppaat ja -filosofiat tuntuivat ehkä jotenkin rajoittavilta ja halusin selvitellä ajatuksiani lueskelemalla hyvinkin erilaisia kulttuureja ja näkemyksiä edustavia kirjoja. Jokaisesta löysin ajatuksia, jotka tuntuivat aivan hyviltä ja hyödyllisiltä. Ajatuksissa oli jopa soveltaa jotain omaan arkeen.

Vauva-arjessa kaikki tuntuu kuitenkin soljuvan eteenpäin monesti hyvin eri tavalla kuin olin ajatellut. Pääasiassa olen silti ihan tyytyväinen tilanteeseen, mutta toisinaan kuitenkin saan itseni kiinni sellaisesta, mitä nimenomaan olin ajatellut välttää. Monesti ne liittyvät vuorovaikutukseen vauvan kanssa.

Esimerkiksi varsin rasittavasti tuntuu tarttuvan puhetapa, jossa ikään kuin neuvotellaan pienen lapsen kanssa asioista, joista vanhemman kuuluisi ihan itse päättää ja määrätä. Monta kertaa olen näitä neuvotteluja seurannut sivusta, ja päättänyt, että tuohon en ryhdy. Johtuneeko ilmiö epävarmuudesta tai siitä, että vanhempi ei oikein itse osaa päättää tai pitää huolta päivän kulusta? Oma lapsi ei vielä juurikaan osaa protestoida, mutta haluaisin silti jo nyt eroon turhasta lapselta kyselemisestä.

Puhetapaan liittyy muitakin asioita, joita haluaisin välttää. Mistä ihmeen selkäytimestä meinaa tuon tuosta pulpahtaa vauvalle lässyttäminen? Olisihan se ihan kiva, että pienellä olisi mahdollisuuksia kuulla ihan kunnollista suomea vauvakielen sijaan. Olen myös naureskellut itsellekin ilmaantunutta tapaa puhua vauvasta ja hänen tekemisistään me muodossa. Vaikka hyvin vahvassa symbioosissahan tässä kyllä eletään.

Ajatuksia herättävää oli myös huomata, että vauvan lohdutteluun sanon usein: ”Ei hätää!” Ruotsinkielinen mieheni ihmetteli, että miksi noin negatiivinen ilmaus? Miksi en sanoisi sen sijaan vaikka: Kaikki on hyvin! Allt är bra! No jostain tuo edellinen luontevammin pulpahtaa hädän tullen.



Henna Aa

Mitä ovat nämä pienet linnut, jotka purevat?

Olen saanut kasvaa maaseudulla neljän vuoden ikäisestä. Huippukohtia oli, kun "sai" rauhassa leikkiä metsuria lähimetsikössä, hakata halkoja autotallissa ja kiipeillä puissa. Metsässä nuotion pitäminen oli kiellettyä, ja onneksi jäimme siitä kiinni ennenkuin tuli levisi katajasta suurempiin puihin.
Jälkikäteen näitä on helppo kauhistella, mutta jotenkin olen tosi kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa luonnon keskellä.

Viime viikonloppuna kävin lasten kanssa maalla. Kaupunkilaislapset, jotka eivät ole tottuneet hyttysiin, saavat maalla käydessään niistä aivan järkyttävän kokoisia patteja.
Kun he huusivat kovaan ääneen hyttysille "HUS!" ja "GRRR!", tuli mieleen elävästi vanha kummelisketsi, jossa ihmeteltiin pieniä lintuja, jotka puree (löytyisiköhän youtubesta?).
Ajoittaisessa koomisuudessaan lapset olivat kuitenkin hyvin kartalla ja kiinnostuneita kaikesta pörisevästä ja surisevasta.

Jokin minussa sykähti kun näin, miten innoissaan he olivat, kun pääsivät pihalle tekemään tuttavuutta alpakoiden kanssa, heittämään talviturkkia järviveteen, upottamaan varpaansa soiseen sammaleen tai lämmittämään saunaa.

Lapsi, ainakaan nelivuotias, ei tunne olevansa erityisen kaupunkilainen tai maalainen. Ainakaan ilman erityistä kasvattamista jompaan kumpaan suuntaan.

Kuinkahan sitä osaisi autottomana kaupunkilaisena antaa arjen keskellä lapsille vahvan kontaktin luontoon?


TMKJEU*#18: "Paras hetki kaivaa tikkua kolmevuotiaan lapsen kädestä, on silloin, kun tämä nukkuu."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko 

Mokaviikko: Uhmaikä on mielenkiintoinen haaste ja muita valheita

Lasten hankinta on mokailun korkeakoulu. Ennen ensimmäistä lastani olin täydellinen kasvattaja ja kasvatusfilosofiani oli aukoton. 

Jo pian ensimmäisen lapseni synnyttyä huomasin, ettei kaikki mene kuin omassa mentaalisessa oppikirjassani. Toinen lapsi vei filosofiani testauksen aivan uudelle tasolle. 

Tähän olen päässyt:

Ideaali: Läsnäolo on tärkeintä.

Todellisuus: Pakenen facebook-todellisuuteen puhelimen taakse aina kun voin. (Tai bloggaamaan, kuten nyt.)

Ideaali: Molemmat lapset mahtuvat syliini.

Todellisuus: Vanhempi ei useinkaan mahdu syliin, etenkään kun syötän nuorempaa.

Muunnos edellisestä

Ideaali: Minun syliini pääsee aina, kun haluaa/ tarvitsee.

Todellisuus: Vanhempi haluaa syliini aina, kun syötän nuorempaa. --> Ei pääse. (Ks. Edellinen kohta)

Ideaali: Kasvatan sukupuolisensitiivisesti, eikä vaatteissa ole tyttöjen ja poikien värejä/kuoseja/koristeita.

Todellisuus: Tyttö punaisessa mekossa, poika sinisissä housuissa. Variaatio: tyttö vihreässä mekossa, poika sinisissä housuissa.

Ideaali: Olen liinamamma. 

Todellisuus: Liinan/kantorepun kanssa tavaroiden kuljettaminen on liian vaikeaa ja julkisilla kulkeminen maksaa. Inhoan sanaa mamma, etenkin itsestäni käytettynä.

Ideaali: Imetän lastani, mutta mikäli se ei onnistu, se ei haittaa. 

Todellisuus: Imetys ei onnistunut, vaikka kaikkeni yritin, ja koin siitä huonommuutta ja syyllisyyttä pitkään.

Ideaali: Olen ekologinen ja käytän kestovaippoja.

Todellisuus: Emme löytäneet kestovaippojen kanssa yhteistä säveltä, enkä tahdo saada edes vaatteita pestyä.

Ideaali: En huuda lapsille, vaan selitän asioita rauhallisesti. 

Todellisuus: Saan järjettömiä raivokohtauksia.

Ideaali: Kaksivuotiailla on tahtoikä, josta selvitään sylitellen ja selitellen.

Todellisuus: Kaksivuotiailla on uhmaikä, josta voi yrittää selvitä uhkaamalla (voi toimia, mutta voi saada aikaan myös suurta vahinkoa), kiristämällä (ei onnistu, ei ymmärrä vielä syytä ja seurausta) ja lahjomalla (ei onnistu, lahjus otetaan, uhmaa ei lopeteta, voi aiheuttaa uuden ongelman).

Ideaali: Tahtoikäinen on mielenkiintoinen haaste, jonka tahtomispuuskille voi hyväntahtoisesti nauraa. 

Todellisuus: Uhmaikäinen on ärsyttävä jankkaaja, jolle huutaa.

Ideaali: Nuoremman synnyttyä suhteeni vanhempaan ei muutu.

Todellisuus: Lähes aina hymyilevä nelikuinen on huomattavasti houkuttelevampaa seuraa kuin uhmaava kaksivuotias.

Ideaali: Lapset auttavat kasvamaan ihmisenä ja aikuisena.

Todellisuus: Lapset auttavat taantumaan omalle tasolleen.

Ideaali: Minä en muutu lasten synnyttyä. 

Todellisuus: Kuka on tämä ihminen, joka majailee ruumiissa, joka etäisesti muistuttaa omaani?

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Olipa kerran viisi nuorta tyttöä, joista kukin oli muuttanut kaukaa maalta suureen kaupunkiin opiskelemaan. Nuo nuoret neidot etsiytyivät muiden opiskelurientojen ohessa kuoroharrastuksen pariin ja löysivät toisensa samasta alttorivistä. Stemmoja veivatessa ja kuororetkillä ystävyys syveni ja lauleskelun lisäksi löytyi paljon muutakin yhteistä. Opiskelut etenivät ja ystävyys syveni. Tytöt tapasivat muutenkin kuin maanantaisin kuorossa, välillä koko porukalla, välillä erilaisin pienemmin kokoonpanoin.

Yhdessä juhlittiin synttäreitä ja pikkujouluja, jaettiin opiskelustressiä, puhuttiin ihmissuhteista ja pohdittiin monenlaisia tulevaisuuden haaveita. Itkettiin ja naurettiin. Parin vuoden jälkeen tanssittiin ensimmäisiä häitä Karjalassa, seuraavia Savossa ja kolmansia Pohjanmaalla. Yksi pariskunta kertoi avioitumisestaan postikortein ja sai muut tytöt kokoontumaan pikapikaa "kriisipalaveriin" yliopiston päärakennuksen kahvilaan. Myöhemmin tuo palaveri asettui hieman noloon valoon, koska se osui päivälle 11.9.2001, jolloin yllätyshäät eivät olleetkaan ainut yllättävä tapahtuma maailmassa. Viides tytöistä luuli, että ikuinen kaasous oli hänen kohtalonsa, mutta toisin kävi. Joitakin vuosia sitten kesän kuumimpana päivänä hänkin astui miehelään.

Kun ensimmäinen vauva syntyi, muut neljä tyttöä tekivät pyhiinvaelluksen katsomaan pientä tulokasta. Tuona joulukuisena iltana opiskelijakaksiossa koettiin pyhä hetki, kun pikkuinen tyttövauva toivotettiin tervetulleeksi ystäväpiiriin. Sittemmin on saatu toivottaa tervetulleeksi kaksitoista muutakin vauvaa. Jokaisesta naisesta vuorollaan on tullut myös äiti, monesta toistensa lasten kummeja. Tuo joulukuinen vauva on nyt jo teini, seurueen nuorimmat reilun vuoden ikäisiä. Monenlaisia äitiyden, perheen ja kasvatuksen haasteita on vuosien kuluessa yhdessä jaettu. Muuttoja, menetyksiä ja muutoksia on haikeina, murheellisina ja riemuiten läpikäyty.

Kokoonpano on kasvanut niin, että nuo viisi naista perheineen eivät enää mahdu kenenkään kotiin. Mutta halu kokoontua yhteen koko porukalla edes kerran vuodessa on niin suuri, että he vuokraavat leirikeskuksen, saapuvat kukin tahoiltaan nyyttärieväineen, laittavat illalla lapset nukkumaan ja höpöttävät yöhön asti sielujensa kyllyydestä. Kukapa erottaisi heitä niistä 19-vuotiaista kuorotyttösistä!


Johanna

Kymppi kotikäytöksestä

Luin aamulla hyvejohtajuus.fi-sivustolta artikkelin, joka käsitteli käyttäytymistä työelämässä otsikolla "Käytös 10 koulussa – entä nyt?"
Siinä tuumittiin, mitä saattaisi tapahtua, jos työelämässä jaettaisiin käytösnumeroita. Vaikken uskokaan ulkoisiin motivaatioihin perustuvaan johtamiseen, herätti teksti monia ajatuksia.

Koulukäytöksen kriteereiksi oli listattu mm. seuraavat.

• Tervehtii ystävällisesti, käyttäytyy moitteettomasti ja kohteliaasti
• Tulee hyvin toimeen muiden kanssa
• Auttaa apua tarvitsevia ilman hyödyntavoittelua
• Arvostaa oppimisympäristöä ja huolehtii siitä
• On oma-aloitteinen työskentelyssään
• Kuuntelee ja osallistuu aktiivisesti opetukseen tunneilla. (Ei häiritse opetusta puhumalla kavereille kesken opetuksen tai näpyttele kännykkää)
• On rehellinen
• Käyttäytyy kohteliaasti ja reilusti koulutovereita sekä opettajia kohtaan
• Saapuu ajoissa paikalle – ja huomioitavaa, kello soi minuutilleen tasan
• On valmistautunut päivään asianmukaisin koulutarvikkein läksyt tehtynä

Mutta mitä olisi kymppi kotikäytöksestä?

Monet ylläolevista ovat tietenkin sovellettavissa omiin kasvatustavoitteisiin pienten lasten kanssa.
Tervehdi ystävällisesti, ota kaikki mukaan leikkiin, ole ystävällinen, jaa omastasti, arvosta toisten omaa, ole rehellinen, kuuntele vanhempia, odota vuoroasi, älä satuta ketään. Ja niin edelleen.

Silti jotenkin ajattelen, että aina täydellisesti käyttäytyvässä lapsessa on jotain pelottavaa, samoin kuin aina täydellisesti toimivassa vanhemmassa ja aina täydellisen siistissä kodissa.

Elämään kuuluu tietty rosoisuus. Niin lapsilla kuin aikuisilla.
On hyviä päiviä ja huonoja päiviä ja niitä päiviä, jotka mielellään vaihtaisi pois.*
*(En ole koskaan ymmärtänyt "yhtäkään päivää en vaihtaisi pois" -ajatusta. Kyllä vaihtaisin.)

Niin lapsen kuin vanhemmankin elämään kuuluvat epäonnistumiset.
Meillä on tapana sanoa lasten kanssa: "Jos ei koskaan tekisi virheitä, olisi robotti. Eikä robotit osaa rakastaa." ( Stepfordin naiset? Wall-e? Ghost in the Shell?) 

Siksi kymppejä ei kotikäytöksestä meillä jaella. Tärkeämpää olisi oppia periaatteita, arvoja, armollisuutta ja sitä, että virheitä sattuu jokaiselle.

Mitä sinä ottaisit omalle kotikäytöksen periaatelistallesi, itsellesi tai lapsille?

TMKJEU*#13: "Hiekkalaatikolta sisälle kulkeutuvan hiekan tarkan määrän saa selville vasta sen jälkeen kun on imuroinut lattian. Sitä nimittäin karisee aina jostain lisää (sukkien sisältä, tukasta, alushousuista, hupusta, hanskoista, lahkeista, hatusta, korvasta, jne...). Ja lisää. Ja lisää."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko 

Paastosäästö

Perheemme lapsista yksi on eskarissa, yksi alakoulussa, yksi yläkoulussa ja yksi pääsi viime syksynä lukiosta. Yhteisen linjan löytäminen perheen asioissa ei ole aina yksinkertaista. Tarpeet ja toiveet menevät helposti ristiin.

Alkukeväästä keskustelimme siitä, kuinka voisimme yhdessä viettää paastoa jotenkin järkevällä tavalla. Mikä voisi olla sellainen mielekäs tekeminen tai tekemättä jättäminen, johon kuusi eri-ikäistä perheen jäsentä voisi tulla mukaan?

Lopulta perheen 6 ja 8-vuotiaat pojat löysivät ratkaisun: voimme laittaa karkkipäivärahat säästöpurkkiin, ja paaston loputtua osoittaa rahat johonkin hyvään tarkoitukseen. Meillä on ollut perinteinen lauantai-karkkipäivä, jolloin jokainen saa ostaa ja syödä haluamiaan karkkeja.





Idea oli minusta loistava. En kuitenkaan uskonut sen onnistuvan. Olin varma, että kahdessa viikossa karkinhimo voittaa auttamisen halun.

Olin väärässä. Juuri pojat ovat muistuttaneet toinen toisiaan ja meitä lauantaisin siitä, että ”nyt ei tule karkkia, kun on se paasto … täytyy muistaa laittaa kolikot säästöpurkkiin”. Pienet miehet ovat sinnitelleet. Paremmin kuin aikuiset.

Näin on mennyt monta viikkoa. Rahaa on kertynyt monen karkkipussin verran. Kokonaan ilman karkkeja ei ole tarvinnut olla, esimerkiksi kaverisynttäreillä on saanut syödä kaikkea, mitä tarjotaan. Mutta tärkein on toteutunut: omasta hyvästä on voitu luopua toisen hyväksi. Tällaista toimintaa on perinteisesti kutsuttu kirkkojen elämässä kilvoitteluksi. Luopumiseen täytyy vähän pinnistellä, mutta tilalle saa itse enemmän. 

Kyllä lapset ovat viisaita. Hyviä kilvoittelijoita. Ja pääsiäisenä makea maistuu erityisen makelta.

Jarmo Kokkonen

Legolinnat ja niiden rauniot

Olin eilen Tuomasmessussa. Tarpeellista tuulettumista pii-ii-itkän vesirokkokaranteenin loppusuoralle.
Legot, junaradat, oktonautit ja muut kestosuosikkilelut on taas kerran puhkileikitty.

Sisällä kärvistelyyn ja eiliseen saarnaan löytyi hauska yhteenliittymä.

Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa saarnasi jotakuinkin tähän tapaan:
"Saatana yhdistetään usein johonkin houkuttavaan ja lumoavaan ja pahaa pidetään kiinnostavana.
Hyvä mielletään tylsäksi. Tämä on suuri harhakäsitys. Pahassa ei ole mitään mielenkiintoista.
On maailman yksinkertaisin asia vahingoittaa, haitata, turmella, vähätellä, mitätöidä tai
turhentaa toinen ihminen tai hänen aikaansaannoksensa. Tuhoaminen on helppoa mutta täysin epäkiinnostavaa. Siihen pystyy jokainen. Paljon vaikeampaa on edistää, parantaa, rakentaa, voimaannuttaa ja saada toinen kukoistamaan. Siihen tarvitaan älyä ja kekseliäisyyttä, yhteistyötä ja pitkäjänteisyyttä. Siihen tarvitaan nöyryyttä, hiljentymistä, anteeksisaamista, muiden hyväksyntää ja tukea, mutta ennen muuta Jumalan armoa ja siunausta." (tallenne löytyy täältä, n. kohdasta 46 min)

Mahtava kiteytys.
Sitä tuumiessa tulivat mieleen myös ne monet viimepäivien aikana tahallaan tai tahattomasti rikotut junaradat, legolinnat, tornit, majat ja mielikuvitusleikit.
Lasten maailmassa toisen leikin rikkominen ei tosiaan vaadi paljon. Raunioita saa aikaan pienikin vauva (vaikkakin ehkä tahattomasti).

Hyvään leikkiin ja yhdessäoloon tarvitaan aktiivista kasvattamista. Vanhemmalta vaaditaan sitkeyttä asettaa rajoja, jaksamista uudestaan ja uudestaan käydä läpi samaa asiaa, paloitella lapsen tunteita käsiteltävään muotoon, auttaa lasta sanoittamaan asioita, kykyä ohjata kohti oikeaa, toistaa toistaa ja toistaa sekä samalla osoittaa rakkautta ja hyväksyntää.
Ja koska täydellistä suoritusta ei vanhemmuudessa ole, tarvitaan "nöyryyttä, hiljentymistä, anteeksiantamista, muiden hyväksyntää ja tukea, mutta ennen muuta Jumalan armoa ja siunausta".

TMKJEU*#5: "Jos avaimet ovat hukassa, älä tyhjennä roskiksia, ennen kuin ne ovat lyötyneet."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko