Suvivirsi takaisin!

Näinä päivinä lienee vedenkestävän ripsivärin myynti huipussaan – monessa perheessä vietetään valmistujaisia, lakkiaisia, kevätjuhlia ja harrastuskerhojen kevätnäytöksiä. Ja äidit itkevät (ja ilokseni isitkin).

Valmiina eskaritielle

Tyttäreni päiväkodissa juhlittiin jo viime viikolla. Koko kevään kestänyt sirkusteema huipentui sirkusnäytökseen. Minä kyynelehdin kun lapsiryhmä lauloi Fröbelin palikoiden Töihin sirkukseen –laulua ja tyttäreni pienryhmä osasi itse kirjoittamansa pitkän runon ulkoa. Näytöksessä oli leijonia ja pellejä, voimamies, miekannielijä, trapetsitaiteilijoita ja balettitanssija. Hienoja olivat, jokainen.

Mutta mikä jäi puuttumaan? Se Suvivirsi tietysti. Suvivirsikeskustelu on käynyt kuumana jo muutaman vuoden ajan, itse olen siihen argumentteineen ihan kyllästynyt. Mutta kun omalle kohdalle osuu kevätjuhla, jossa Suvivirsi loistaa poissaolollaan, tunteet kuumenevat. Enkä sitten kuitenkaan osannut myöhemmin kysyä, miksi oli päiväkodin väki tähän ratkaisuun päätynyt.

Päiväkotimatkoilla olemmekin nyt sitten viikon verran laulelleet lapsen kanssa Suvivirttä. Saaren rantaa hoilaten pyöräillessä olemme saaneet vastaantulijoilta ystävällisiä hymyjä – emme ainoatakaan kummeksuvaa tai paheksuvaa katsetta, emmekä kieltoja vaieta.

Ja armas aika on totisesti joutunut!

 

Henna Äm


PS nähdään Narinkkatorilla Kampissa tänään klo 17 ja kajautetaan se Suvivirsi koko sydämestä!

Iskän kaa

”Iskä tuu leikkimään”
”Iskä kato”
"Oota hetki iskällä on vielä yksi asia kesken.."

Nina Halmeen väitöstutkimuksen (2009) mukaan isät viettävät kohtuuttoman vähän aikaa lastensa kanssa, 12-60 minuuttia päivässä ei ole hirveän paljon. Saman tutkimuksen mukaan suomalaiset isät joiden koulutustaso on korkeampi, viettävät vähemmän aikaa lastensa kanssa. Ja vielä, lapsiperheiden isät tekevät runsaasti töitä ja kolmannes kuluttaa alkoholia yli riskirajan.

Lapsi pelkää humalaista. Marita Itäpuiston mukaan aivan tavallisen keskiluokkaisen, keski-ikäisen perheen isän humalajuominen tai humala sinänsä lasten seurassa on ikävää, pelottavaa tai jopa haitallista lapselle. Tästä saa puhua enemmän myös suuren enemmistön keskuudessa. Kun pikkulapsiperheiden isistä noin kolmannes käyttää alkoholia yli riskirajan niin riskiraja lasten näkökulmasta on varmasti ylitetty aikaisemmin.

Isä-poika toimintaa on ajan saatossa järjestetty kiitettävästi, mutta myös tyttöjen kehityksen kannalta ja kasvulle naiseksi suhde isään on tärkeä.

No mitä isänä voisin tehdä?

Istua kannonnokkaan ja katsella yhdessä pilviä tai mennä ongelle. Jo psyykkinen ongella käynti on kotiin päin kehottaa Jari Sinkkonen: 

 http://yle.fi/uutiset/lastenpsykiatri_jari_sinkkonen_lahde_lapsesi_kanssa_psyykkisesti_ongelle/6559892

Isille ja lapsille on kehitetty määrätietoisesti toimintaa, lisää www.isa-lapsi.fi  ”Isän ja lapsen yhteisen viikonlopun rentouttava ja virkistävä kokemus.” Lause joka on kuultu kymmeniltä isiltä viimeisen viiden vuoden aikana.

"No nyt iskä sai blogin valmiiksi, vaikka se ei ole ihan täydellinen, onko edes blogi mutta nyt iskä katsoo, kaikkia kolmea vuorotellen ja yhdessä

-          Hieno hammas lähtenyt sinulta

-          Upeasti laulettu

-          Hieno niskatyyny tehty koulussa

Vai hei lähdetäänkö ulos leikkimään tai hienoja kiviä keräilemään.."

Mikko Mäkelä (ei kuvassa) on kahden tytön ja yhden pojan isä ja iloinen siitä

Epätäydellisyyden evankeliumi

Viikon verran me blogin kirjoittajat olemme vyöryttäneet luettavaksenne erilaisia lapsiin ja kasvatukseen liittyviä mokia ja epäonnistumisia. 

Kirjoituksissa on sukellettu syvälle monen perheen elämään: vanhempana olon haasteisiin, unettomiin öihin, palaneisiin ruokalappuihin ja vettyneisiin parketteihin. On helpottava tietää, ettei yksin kamppaile ihanteiden ja todellisuuden ristipaineessa. Arjen kommellukset kirvoittivat myös monet mehevät naurut.

Itse avauduin (monen muun asian lisäksi) uhmaikäisen ärsyttävyydestä. Asia on aivan taatusti tuttu jokaiselle kaksivuotiaiden kanssa tekemisissä olleille, mutta ei ole ollut helppo sanoa sitä ääneen omasta lapsesta. Etenkään, kun mielessä kaihertaa pelko siitä, että vasta isosiskoksi tulleen kokemus kakkoseksi jäämisestä onkin totta.

Hassusti kävikin toisin. Kun olin saanut raapustettua teidän luettavaksenne kaiken sen ärsyttävyyden, jota olin mielessäni pyöritellyt, huomasin yllättäen kaiken sen ihanan, mitä tyttäressäni oli: naurun, jutut, tarkkanäköisyyden, leikit, veljen hoitamisen ja hellyydenkaipuun. 

Lapsi ei varmasti ehtinyt muuttua niiden päivien aikana mihinkään. Minä näköjään olin.

Viikon oppi siis oli, että kannattaa puhua ääneen myös niistä asioista vanhemmuudessa, joista ei ole niin kovin ylpeä. Se helpottaa muita epätäydellisyytensä kanssa kamppailevia vanhempia ja sen jälkeen itse voi nähdä asiat toisin. Ja siitä saa hyvät naurut. 

Moka on lahja

Olen opiskellut dialogisuutta, ja välillä opettanutkin. Viimeisimmällä kurssilla yksi kantavia teemoja oli ajatus "moka on lahja".

Ensin ajatus jakoi ihmisten mielipiteitä. Onko mitään mieltä tehdä tietoisia virheitä, jotenkin laskelmoidusti? Tuskin. Seuraava ajatus oli se, että kun emme ihmisinä - kasvattajina varsinkaan - ole täydellisiä, vaan teemme virheitä, niin voisimmeko suhtautua niihin riittävän kevyesti? Olisiko meillä varaa antaa mallia siitä, kuinka virheitä voi myöntää ja niille hymyillä? Jos täydellisyyden tavoittelu vieraannuttaa, mutta virheet yhdistävät ihmisiä?

Olen alkanut uskoa siihen, että rento suhtautuminen omiin ja toisten virheisiin tuo arkeen armollisuutta. Kun omia kasvattajan ratkaisujani muistelen, niin helposti muistan juuri niitä tilanteita, joissa jäin itse oppijan paikalla.

Niin kuin silloin monta vuotta sitten, kun jostakin syystä korotin ahkerasti ääntä pienelle tytölle. En muista mistä syystä. Mutta muistan hänen lauseensa hetkeä myöhemmin: "Anteeks isi, kun sä huusit mulle..."

Niin kuin silloin, kun kesähelteellä automatkalla vastailin, että "kyllä se huono olo menee pian ohi, kohta päästään suuremmalle tielle". Hetken päästä oksennusta oli takapenkki täynnään. Päästiin suuremmalle tielle paljon myöhemmin.

Olen unohtanut hakea lapsia päiväkodista, jättänyt aurinkovoiteet kotiin, lukenut vaelluskarttaa väärin, murtautunut säästöpossuihin ja pettänyt lupauksia. Kuitenkin lapset ovat armollisia, viisaita ja sinnikkäitä. He eivät lue aikuista virheiden läpi. Lapsi osaa antaa anteeksi, se on suurta.

Sitä paitsi lasten kanssa oppii väistämättä myös huumorintajua. Niin kuin silloin, kun pelasimme Afrikan tähteä. Peli oli jo hyvässä vaiheessa, kun lapsi ilmoitti sivulauseessa: "tuolla se Afrikan tähti minua odottaa..." Ja niin kuin silloin, kun kerroin pettyneenä, että en päässyt maratonia alle neljään tuntiin, ja lapsi vastasi: "mutta olihan tuo ihan hyvin sinun tasollasi..."

Jarmo Kokkonen, isä 

Mokaviikko: Unen rajamailla

Kops.

Herään siihen, kun pieni kantapää osuu otsaani. Vajoan uudelleen uneen.

Tömps.

Tällä kertaa koko jalkaterä kumahtaa kylkeeni. Raotan hitaasti väsyneitä silmiäni. Pienempi poika ääntelee. Käännän päätäni, joka kolahtaa pinnasängyn reunaan. Sänky on tyhjä.

Lapsi löytyy yläpuoleltani. Näen pikkuruiset jalkapohjat. Hänen vieressään näkyvät toiset pienet jalat, ne jotka äsken tekivät selvää kylkiluistani. Onpas poika jo pitkä, ajattelen. Reunimmaisena on peittomöykky. Suoristan jalkani kohti möykkyä ja ne osuvat mieheni jalkoihin. Minä makaan siis poikittain sänkymme jalkopäässä ja lapset ovat siellä, missä minun tyynyni on.  Siis oikeinpäin…Minun paikallani.

Että näin.

Yritän muistella yötä, mutta en jaksa ajatella. Kerään kivistävät luuni ja nappaan pienimmän kainalooni.

Keitän kahvia, jolle käy taas kuten kuvassa.

Hieraisen silmiäni ja päätän, että mokaviikkona kirjoitan nukkumisesta. Ihan jo siksi, että öisin meillä sattuu ja tapahtuu ja olen ihan liian paljon hereillä. 

Muistikuvat repaleisista öistä ovat vähän huteria. Parhaat palat ovat jääneet kuitenkin mieleen. Edellisyönä, kun vauva alkoi itkeskellä vieressäni, mieheni kääntyi rivakasti ympäri ja alkoi taputtaa minua tarmokkaan rytmikkäästi takapuolelle. Minua! Ei vauvaa. Yöllä kysyin raivokkaasti ”Mitä sä luulet tekeväsi!”. Aamulla nauroin katketakseni.

Olen hyvin tietoinen unikouluista ja kaikenlaisista nukutuskikoista. Tiedän myös, että johdonmukaisuus ennen kaikkea. Väsyneenä sitä vain tulee lipsuttua. En muista, miten lapset päätyivät viime yönä sänkyymme, enkä myöskään sitä, miten itse päädyin jalkopäähän. Pääasia, että saimme nukutuksi. Välillä kaikki sujuu mutkattomasti ja koko perhe nukkuu useamman yön ainakin kohtuullisesti. Välillä taas tuntuu, ettei valvomiselle tule loppua. Olen varmasti tehnyt unisena tuhat mokaa ja tulen vielä tekemäänkin.

Yksi asia on aina varma. Menipä minun yöni miten tahansa, silti aamulla noustaan varhain. Lapset eivät malta nukkua, sillä:

Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille,

joka on valmis ottamaan niitä vastaan. (Muumipappa)

Mokaviikko: Yhden kalanruotoparketin tarina

"Oli kaunis ja kuuma kesäpäivä vuonna 2010.
Vanhassa 50-lukulaisessa kerrostalon kattohuoneistossamme oli välillä kuuma, mihin keksin oivan helpotuksen: lapset parvekkeelle kylpemään.

Näin tehtiinkin monta kertaa, mistä kohta kaksivuotias esikoinen ja puolivuotias vauvelimme suuresti nautiskelivat.

Erään kerran olin sitten täyttämässä muovista kylpyammetta neljän neliön kylppäri-wc:ssämme. Lorottelin suihkulla vettä ammeeseen, jonka olin nostanut wc-pytyn päälle, koska amme ei yksinkertaisesti mahtunut muualle vessassa. Vauveli oli sylissä ja amme puolillaan, kun kaksivuotias taapertaa paikalle - ja nappaa ammeen laidasta kiinni.

Parikymmentä litraa vettä holahtaa suoraan eteisen kalanruotoparketille.
Kaksi sekuntia hölmistelyä.
Kolme sekuntia siihen, että nostan lapset pois lainehtivalta lattialta.
Neljä sekuntia siihen, että kaapaisen makkarista lakanat imemään vettä.
Minuuttia kaksikymmentä sekuntia kuivailua ja puuskutusta. Lapset ihmettelevät, mutta eivät itke.
Kolme minuuttia lattialistojen irroittamiseen. Lapset itkevät kun eivät saa käyttää vasaraa.
Minuutti barrikadien kyhäämiseen, etteivät lapset pääse eteiseen.
Kaksitoista minuuttia siihen, että googletan, mistä saada kosteudenkuivausvermeet paikalle.
Neljä minuuttia siihen, että saan kosteusmittaajan tilattua.
Seitsemän minuuttia jonotusta vakuutusyhtiön numeroon.
Kolme minuuttia keskustelua vahingonkorvausmenettelystä.
Neljätoista minuuttia puheluun vaimolle.

Seuraavana mielessä, kuinka asiasta kerrotaan juuri myydyn asunnon ostajille.

Kosteusmittaaja saapuu onneksi pian. Lattiaa puretaan hieman ja todetaan, että puu vettyi, mutta rakenteet eivät kastuneet. Seuraavat kaksi viikkoa kuljemme makuuhuoneeseen ja olkkariin muovisista vetoketjuovista ja kuuntelemme kuivauskoneiden laulua. Se on lapsista kivaa. Mutta ei niin kivaa kuin läpitunkemisen yrittäminen.
Koneiden lämpö on kohtuuton, mutta vehkeet saa onneksi sammuttaa yöksi.

No. Siitäkin selvittiin.
Vakuutus korvasi vahingon.
Asunnonostajat saivat vakuutusyhtiön kustantaman parketinhionnan.
Esikoinen, kohta viisi, ei tänäkään päivänä tiedä kaataneensa järkyttävää määrää vettä eteisen lattialle.
Meillä ei nykyään kylvetä parvekkeella."


TMKJEU*#17: "On olemassa toimivia lapsilukkoja ja niitä lapsilukkoja, joita pitäisi kutsua vauvalukoiksi. Kunnon lapsilukko edellyttää kymmenien kilojen painon nostamista tai peruskoulun päättötodistusta."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko 

Mokaviikko: Pingottajamutsi

Meillä ollaan harjoiteltu tällä viikolla suurella innolla uusia toiminnallisia taitoja. Äidin itsehillintä on koetuksella, kun pitää seurata sivusta pienen tasapainoilua ja nurin muksahtelua hänen opetellessaan sinnikkäästi uusia tapoja liikkua ja leikkiä. Yllättävän vähillä itkuilla on selvitty, ja pikkuinen jaksaa leikkiä itsekseen entistä pidempiä aikoja. Monta kertaa on kyllä tehnyt mieli syöksähtää avuksi horjumista katsellessa.

Välillä ei meinaa millään pysyä vauhdissa. Salannopea on se liike, jolla rinnuksille tai pöydälle tipahtanut ruoka levitetään ympäri naamaa ja vaatteita, hierotaan silmiin ja tukkaan. Samantyyppisellä tehokkuudella levitetään vaipan sisällöt ympäriinsä, jos ote pienestä jalasta lipsahtaa hetkeksikin. Tarttumaetäisyys laajenee myös jatkuvasti ja hiukan kauhuissani jo odottelen isompaa liikkeelle lähtöä. Ei olis mun puolesta mitään kiirettä sen kanssa.

Paljon on tullut mietittyä, että mitenköhän ihmeessä sitä osaisi ottaa äitinä riittävän rennosti? Miten osaisi antaa lapselle tilaa löytää omat juttunsa ja tapansa tehdä asioita? Tilaa tehdä omat mokansa ja oppia elämään. Mistähän ihmeestä oma pingottaminen on peräisin? Vai onkohan tämä taipumus kaikkien äitien vaivana?

Ehkäpä terve annos laiskuutta ja oman ajan ja elämän kaipuuta tasapainottaa tilannetta jossain vaiheessa. Toivoa sopii ainakin. Sitä odotellessa keskityn ihailemaan upean poikani urheilusuorituksia ja syöksyilen lohduttamaan kun muksahdellaan.

Henna Aa

Mokaviikko: Syviä mietteitä palaneen ruokalapun äärellä

Etukäteen ajattelin, että tämä mokaviikko on ihan pala kakkua. Mokailtuahan tulee monella tapaa päivittäin. Mutta nyt huomaan, että onkin aika haastavaa valita, minkä tasoisen mokan valitsisin. Tavallaan kirjoitin mokasta jo viime viikolla, kun kerroin, miten otin lapsen mukaan tilaisuuteen, johon levoton leikki-ikäinen ei aivan sulautunut.

Joskus  tekemiään virheitä on vaikea saada mielestään ja joskus niistä muistutetaan, vaikka haluaisi itse jo unohtaa. Minulle kävi sinänsä ja onneksi vain pieni, mutta ikävä moka lapsen ruokalapun kanssa. Meitä oli useampi kokki samassa keittiössä ja tyypilliseen tapaani kuljin rutiininomaisesti laittamassa tavaroita takaisin paikalleen (= voidaan myös nähdä ärsyttävänä tapana jatkuvasti korjata muiden jälkiä). Laitoin siis muovisen ruokalapun leivänpaahtimen päälle tarkistamatta sitä tosiseikkaa, että leivänpaahdin oli käynnissä. Siinä mustuivat ja paloivat niin leivät kuin ruokalappukin.

Koska lappu on kuitenkin vielä käyttökelpo, olemme sitä käyttäneet. Ja niinpä joka kerta lapsi näyttää palanutta osaa lapussa ja sanoo kiihtyneenä: "Äiti!" Ja sitten minä selitän, että äidille tuli vahinko, muttei käynyt kuinkaan. Lappu vain vähän paloi. Ja sitten lapsi sanoo: "Ei hätää, ei haittaa!" Ja syö tyytyväisenä.

Varmasti lapsen iästä ja sanavaraston kehittymisestä johtuen ilmaisut: "Ei haittaa" ja "ei hätää" ovat tulleet jokapäiväiseen käyttöön.

Miten minä voisin olla siirtämättä lapselleni omia pelkojani? Voinko mitenkään suojella lasta niin, ettei mitään todellista hätää tulisi? Tai toisaalta, miten minä helposti hätääntyvä voisin antaa esimerkkiä siitä, ettei mokaaminen haittaa ja että kaikenlaisesta hätäännyttävästäkin voi selvitä?

pohtii Johanna

Mokaviikko: Vaihtoehtohoitoja

Riikka kyllä tyhjensi upeasti pajatson heti mokaviikon kärkeen! Todella moni bloggauksen teeseistä osui ja upposi tällaiseen epätäydelliseen äiti-ihmiseen. Erityinen piikki lihassa mulla on huutaminen, josta Riikka kirjoitti:  

”Ideaali: En huuda lapsille, vaan selitän asioita rauhallisesti.

Todellisuus: Saan järjettömiä raivokohtauksia.”

En käsitä, miksi ärjyn lapselle, kun hänet saa tottelemaan iloisilla ehdotuksilla. Miksi komennan tiukkaan sävyyn, vaikka hänelle riittäisi perusteltu toteamus. Minua on siunattu mahdottoman helpolla ja hyväntuulisella lapsella – miksi sitten itse olen kuin takamukseen ammuttu karhu?

Voisiko minulla olla toivoa, kasvaisinko ihmisenä aikuiseksi ja vastuulliseksi ihmiseksi, joka ei pura omaa kiirettä, väsymystä ja kiukkua viattomaan kanssakulkijaan?

Äitienpäivänä sain tärkeän opetuksen. Vanhempani olivat meillä kylässä ja iltapäivällä menimme pihalle – tietysti trampoliinille. Tytär pomppi itsensä näännyksiin ja minua alkoi jo kyllästyttää koko homma. Ehkä ajattelin, ettei tuota pomppimista voi tuntikausia tehdä. Todellisuudessa halusin sisälle. Aloin komentaa ja kohta kävin jo kierroksilla. ”Tules nyt sieltä!” ”Nyt riittää!” ”Nyt tulet sieltä tai ei tule enää koko kesänä yhtään tramppapäivää!”

Kommentoimatta (luojan kiitos, sillä minähän en osaa ottaa neuvoja vastaan) naurettavaa ärjymistäni, äitini meni trampoliinin suojaverkolle, avasi klipsit, tarjosi lapselle sylin ja lauloi: ”Portti on auki, lapsoset tulkaa, kipinkapin kipinkapin kohta se on kiinni!”

Ja lapsi loikkasi iloisena mummin syliin ja halasi tätä lujasti.

 

Henna Äm

Vanhemmuus kateissa?

 

 

Aina silloin tällöin törmää väitteeseen, että nykyajan ihmisiltä olisi jollain lailla vanhemmuus kateissa. Epäilemättä tässäkin väitteessä on oma totuutensa. Nuoriso toteuttaa nykyisin varsin vapaita käytöstapoja suhteessa opettajiin, naapurin täteihin ja aikuisiin ylipäänsä. En kuitenkaan ihan purematta niele ajatusta, että vanhemmuus ylipäänsä olisi jotenkin kateissa. Itse asiassa väittäisin, että vanhemmuus on tällä hetkellä pääsääntöisesti parempaa kuin koskaan aikaisemmin. Lapsista välitetään, heille osoitetaan hellyyttä, heitä kuunnellaan ja heihin suhtaudutaan aivan toisenlaisella kunnioituksella, kuin esimerkiksi sata vuotta sitten.

On toki totta, että joissain perheissä lapset eivät saa osakseen riittävää hoivaa ja huolenpitoa. Mutta on virhe kuvitella, että tässä on kysymys vain oman aikamme ilmiöstä. Huonoa vanhemmuutta on ollut aina. Uskoisin, että sitä on aikaisemmin ollut jopa enemmän kuin nykyään. Sata vuotta sitten monet lapset kärsivät alistavasta, välinpitämättömästä tai jopa julmasta kasvatuksesta. Ihan hyvissäkin kodeissa aikojen karuus saattoi johtaa siihen, että nelivuotias jäi kotiin vahtimaan nuorempiaan kun äiti oli navetassa. Nykyään moisesta seuraisi lastensuojeluilmoitus.

Vanhemmuuden katoamista tarjotaan selitykseksi sille, että nykyään lapset ja nuoret haistattelevat opettajille ja syrjäytyvät. Nämä ovat todella valitettavia asioita, mutta onko oikea selitys se, että vanhemmuus on nykyään huonompaa kuin ennen? Yksi syy siihen, miksi ennen ei haistateltu opettajille oli, että oppilaat tiesivät että siitä saa selkäänsä. Ja jos ei siitäkään uskonut, joutui koulukotiin, jossa sai vielä enemmän selkäänsä. Syy parempaan käytökseen saattoikin olla pelko, eikä parempi vanhemmuus. Syrjäytymisestä puheen ollen, vielä viisikymmentäluvulla oli hyvin vaikea syrjäytyä. Ihminen ei elänyt, ellei tehnyt työtä, paitsi jos oli syntynyt rikkaaseen sukuun. Alkoholin ja huumeiden saatavuus oli huomattavasti heikompaa kuin nykyään. Ei ollut tietokoneita, joita olisi voinut vetäytyä pelaamaan.

Nykypäivänä kasvatuksella on aivan toisenlaisia haasteita kuin aikaisemmin. Lapset pitäisi onnistua kasvattamaan onnellisiksi, tasapainoisiksi ja tuotteliaiksi ilman väkivaltaa ja pelkoa, monenlaisten laillisten ja laittomien markkinamiesten kehittämien houkutusten keskellä. Se vaatii valtavasti läsnäoloa, välittämistä, kärsivällisyyttä, keskustelua ja hyvänä esimerkkinä toimimista. Kun hyvä käytös ei perustu pelkoon eikä pakkoon, voi sitä synnyttää vain aito hyväntahtoisuus toista kohtaan. Aitoa hyväntahtoisuutta on kasvatuksessa paljon vaikeampaa saavuttaa kuin pelosta tottelemista, mutta siksipä se onkin äärettömän arvokasta.

Tero Pulkkinen, isoisä, perheterapeutti, pappi

Mokaviikko: Uhmaikä on mielenkiintoinen haaste ja muita valheita

Lasten hankinta on mokailun korkeakoulu. Ennen ensimmäistä lastani olin täydellinen kasvattaja ja kasvatusfilosofiani oli aukoton. 

Jo pian ensimmäisen lapseni synnyttyä huomasin, ettei kaikki mene kuin omassa mentaalisessa oppikirjassani. Toinen lapsi vei filosofiani testauksen aivan uudelle tasolle. 

Tähän olen päässyt:

Ideaali: Läsnäolo on tärkeintä.

Todellisuus: Pakenen facebook-todellisuuteen puhelimen taakse aina kun voin. (Tai bloggaamaan, kuten nyt.)

Ideaali: Molemmat lapset mahtuvat syliini.

Todellisuus: Vanhempi ei useinkaan mahdu syliin, etenkään kun syötän nuorempaa.

Muunnos edellisestä

Ideaali: Minun syliini pääsee aina, kun haluaa/ tarvitsee.

Todellisuus: Vanhempi haluaa syliini aina, kun syötän nuorempaa. --> Ei pääse. (Ks. Edellinen kohta)

Ideaali: Kasvatan sukupuolisensitiivisesti, eikä vaatteissa ole tyttöjen ja poikien värejä/kuoseja/koristeita.

Todellisuus: Tyttö punaisessa mekossa, poika sinisissä housuissa. Variaatio: tyttö vihreässä mekossa, poika sinisissä housuissa.

Ideaali: Olen liinamamma. 

Todellisuus: Liinan/kantorepun kanssa tavaroiden kuljettaminen on liian vaikeaa ja julkisilla kulkeminen maksaa. Inhoan sanaa mamma, etenkin itsestäni käytettynä.

Ideaali: Imetän lastani, mutta mikäli se ei onnistu, se ei haittaa. 

Todellisuus: Imetys ei onnistunut, vaikka kaikkeni yritin, ja koin siitä huonommuutta ja syyllisyyttä pitkään.

Ideaali: Olen ekologinen ja käytän kestovaippoja.

Todellisuus: Emme löytäneet kestovaippojen kanssa yhteistä säveltä, enkä tahdo saada edes vaatteita pestyä.

Ideaali: En huuda lapsille, vaan selitän asioita rauhallisesti. 

Todellisuus: Saan järjettömiä raivokohtauksia.

Ideaali: Kaksivuotiailla on tahtoikä, josta selvitään sylitellen ja selitellen.

Todellisuus: Kaksivuotiailla on uhmaikä, josta voi yrittää selvitä uhkaamalla (voi toimia, mutta voi saada aikaan myös suurta vahinkoa), kiristämällä (ei onnistu, ei ymmärrä vielä syytä ja seurausta) ja lahjomalla (ei onnistu, lahjus otetaan, uhmaa ei lopeteta, voi aiheuttaa uuden ongelman).

Ideaali: Tahtoikäinen on mielenkiintoinen haaste, jonka tahtomispuuskille voi hyväntahtoisesti nauraa. 

Todellisuus: Uhmaikäinen on ärsyttävä jankkaaja, jolle huutaa.

Ideaali: Nuoremman synnyttyä suhteeni vanhempaan ei muutu.

Todellisuus: Lähes aina hymyilevä nelikuinen on huomattavasti houkuttelevampaa seuraa kuin uhmaava kaksivuotias.

Ideaali: Lapset auttavat kasvamaan ihmisenä ja aikuisena.

Todellisuus: Lapset auttavat taantumaan omalle tasolleen.

Ideaali: Minä en muutu lasten synnyttyä. 

Todellisuus: Kuka on tämä ihminen, joka majailee ruumiissa, joka etäisesti muistuttaa omaani?

Mokia mokia... Mokaviikko siis käynnistettäköön

Nyt tästä hetkestä alkaa tämän blogin mokaviikko.

Eihän meistä kukaan tietenkään tee mokia, eihän?
Täyttä palturia tuo edellinen, tuskinpa kukaan onnistuu elämään mokailuitta.

Lastenohjaajana tulee kyllä mokailtua.
Vasta tässä viime viikolla menin pitämään pyhishetkeä ja ihmettelin, että miksei ketään ole paikalla. Ilmeisesti koko pyhistä ei ollut tarkoituskaan olla olemassa. Kalenterissani se kuitenkin hienosti komeili.

Entä kuinka noloa on kutsua poikaa tytöksi vahingossa. Kaikista nolointa tässä oli se, että minulle on joku tehnyt lapsena aivan saman jutun. Silloin siis kun vielä omistin pitkät hiukset.

Yhden katastrofin aineksen pystyy myös saamaan villitsemällä muutenkin vauhdikasta ryhmää. Olen sen jokusen kerran tehnyt. No lopputulos oli aika kaoottinen. Ainakin lapsilta tuntui olevan hauskaa :D

Tällaisilla lähdin tänään liikkeelle.

Ekstra-mokana vielä tämä käsittämätön bloggausaika. Olen normaalisti aivan aikataulussa, mutta nyt aivan unohdin koko kirjoitusvuoron. Että sillä tavalla.

Tästä kaikesta huolimatta ja sen takia ihanaa kevättä. Ei pelätä mokia niitä tulee ja menee ja joskus niistä voi jopa jotain oppiakin. Ehkä.

- Jani -

Kuulevatko lapsesi ääni....kirjoja?

Riikka kirjoitti muutama päivä sitten kirjojen lukemisesta kaksivuotiaalle.
Kommenteissa sivuttiin ipad-teemaa, ja ajattelin tästä kaivella sillan eteenpäin äänikirjoihin.

Kolmelapsisen perheen arjessa on ollut tuhat tilannetta, joissa äänikirja on pelastanut kaiken.

Meidän perheen suosikit:
- Pupen iso satukirja (toimii ilman kirjaa mutta saman voi myös lainata kuvien vuoksi kirjana)
- Kaikki Astrid Lindgrenit alkaen Pepistä (näitä on ainakin neljä eri levyä, ainut haaste on että osa on vanhaa käännöstä ja lapsesi saattaa omaksua sanan "neekerikuningas". Uudemmissa käännöksissä käytetään ainakin alkuasukaskuningasta.)
- Melukylän lapset
- Eemeli -levyt (näitäkin on useampia)
- Viiru ja Pesonen
- Fedja-setä, kissa ja koira (mahtavaa kamaa myös vanhemman korville, samoin kuin Pepit ja Eemelitkin)
- Siirin äänikirjakokoelma (mm. Siiri tekee maalin)
- Markus Majaluoman Isä, rakennetaan maja & Isä, koska joulupukki tulee & Isä, ostetaan kesämökki & Isä, lähdetään sieneen! & Isä, lähdetään saareen! (Nämä ovat ihan parhaita tällä hetkellä 3- ja 4-vuotiaillemme, jotka hekottelevat kippurassa, samoin kuin me vanhemmat. Majaluoma on aikamme Astrid Lindgren. Majaluoma on tajunnut lasten ytimen. Aivan kuin se olisi ollut meillä kärpäsenä katossa; lapset ovat juuri tuollaisia. Tätä kirjailijaa ei voi liikaa hehkuttaa.)
- Autot -äänikirja (monotonisesti luettu ja mutkat suoriksi kymmeneen minuuttiin vetävä, mutta elokuvan nähneet tykkää).

Levyt voi kääntää tietokoneella mp3-muotoon ja jakaa tiedostot puhelimeen tai tablettiin. Näin sinulla on kuunteluasema, jonka voi virittää sohvannurkkaan tai vaikka bussi- tai junamatkalle. Tämän lähteen mukaan  kirjaston äänikirjojen muuntaminen mp3-tiedostoiksi on muuten tekijänoikeudellisesti sallittua.

Kerran laitoin talvella kännykän tarinoimaan lapsen ulkohaalarin huppuun ja vaunujen kuomuosa on myös testattu toimivaksi useamman sadan metrin maauimalajonossa.

Myös aikuisille on paljon äänikirjoja. Hankimme ensimmäisen lapsen tuloa varten taannoin langattomat kuulokkeet, jotka voi kytkeä stereoihin, tietokoneeseen tai telkkariin. Kuopuksen syntymän jälkeen kuuntelin illalla siivouspuuhien ohessa Mika Waltarin Mikael Karvajalan, joka oli 30 cd:n laajuinen paketti. Laatuaikaa itseni kanssa. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja toimi myös pitkällä automatkalla.

Äänikirjojen, samoin kuin muidenkin satujen ja kirjojen, vahvuus on siinä, että lapsi saa itse kuvittaa tarinan päässään. Videoissa ja peleissä tuppaa olemaan vaikeampi valita, mitä minkäkin ikäinen voi katsoa.

Kerran nähtyä kuvaa ei saa pyyhittyä enää mielestä, mutta itse kuviteltu kuva tai tilanne on aina lapselle omaan kehitystasoon sopivaa. Sanavelhojen mestariteosten äärellä myös sanavarasto karttuu kummasti!

TMKJEU*#16: "Yhden vuoden ikä on lapsen itsensä mielestä juuri sopiva ikä osata itse ottaa cd-levy pois laitteesta. Limpsin lampsin jalkapatikalla, patikalla joo. Körö-Körö-Körö-Körö-Körö-Körö-Körö..."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko 

Mökkeilyä vauvan kanssa

 
Olemme olleet tällä viikolla ensimmäistä kertaa vauvan kanssa mökillä.  Onneksi mökkimatka ei ole kovin pitkä, koska poika on viihtynyt tosi huonosti turvaistuimessa viime aikoina. Lienee aika jo hankkia isomman pojan versio istuimesta. Vai koskahan sellaiseen saa vauvan istuttaa? Ainakin tuo istuu itse jo varsin tukevasti! Taas pitäisi jaksaa perehtyä varustevaihtoehtoihin, joista itsellä ei ole mitään hajua.

Mökkimatkalla mahduimme ihan hienosti kovin pieneen ”perheautoomme” Poloon. Tässä vaiheessa vauva tarvitsee loppujen lopuksi aika vähän kampetta mukaan, kun ruoka tulee vielä pääasiassa äidiltä ja nukkuminenkin onnistuu vanhempien sängyssä. Luonnossa on loputtomasti kiinnostavaa katseltavaa, jos muutamat mukana olevat lelut eivät enää innosta.

Meren aaltojen rauhoittava kohina, lintujen laulu ja tuulen suhina puissa tuudittavat oikein makoisille päiväunille ja tuovat tarpeeseen tulevia lepohetkiä äidille.  Ellei sitten isä päätä ryhtyä ajamaan nurmikkoa päiväuniaikaan…

Mökin rauha ja kesäisen vehreä luonto luovat yllättävän nopeasti myös omaan päähän tilaa pohtia muutakin kuin arjen pyörittämiseen liittyviä asioita. Tällaisen elämänmuutoksen keskellä se on kyllä enemmän kuin tarpeen.



Kyllä tänne tullaan pian uudestaan! 


Kesäfiiliksiä kaikille toivotellen,

Henna Aa

Saako lapsen ottaa mukaan töihin?

Olin eilen lupautunut mukaan tilaisuuteen, joka olisi osa työtäni, jos olisin tällä hetkellä töissä. Olin kyllä etukäteen sanonut, että otan lapsen mukaan, koska tyttären isällä oli vaihteeksi työilta. En tajua mitä olin ajatellut. Vaikka tilaisuus oli epämuodollinen ja oma osioni oli vain lyhyt puheenvuoro, yhtälö ei ihan toiminut kuvitelmani mukaan. Olin jotenkin visioinut, että lapsi leikkii mieluusti viereisen huoneen leluilla lastenhoitajien seurassa ja käy ehkä välillä tarkistamassa, missä olen ja ehkä istumassa hiljaa sylissäni.

No. Kaikki eteni niin, että kun tilaisuus oli alkamassa ja ihmiset juuri hiljenneet, saapui tyttäreni kirskuvia nukenvaunuja työntäen. Sitten hän halusi minut mukaansa ja kun en lähtenyt, hän alkoi huutaa. Poistuin eteiseen ja selitin lapselle, että äiti menee nyt ihan hetkeksi tuonne ja sinä saat työntää vaunuja tällä toisella puolella. Palasin takaisin ja lapsi paukautti oven perässäni kiinni. Koska ovi meni kiinni (yllätys!) lapsi alkoi huutaa toisella puolella. Ja minä taas pomppasin tytön luo. Tuskanhiki otsallani tajusin, että tämä ei todellakaan tule onnistumaan. En saa omaa ajatustani pysymään kasassa, eikä kukaan saa tilaisuudesta mitään, jos lapsi kirkuu koko ajan. Hävetti, miten väärin olinkaan arvioinut tilanteen kulun. Vietin siis suurimman osan ajasta leikkimällä lapsen kanssa eteisessä. Kun minun puheenvuoroni aika koitti, ihana ystäväni, joka oli oman osuutensa tilaisuudessa jo hoitanut, saapui syöttämään lapselle pullaa ja lukemaan kirjaa. Räpiköin läpi puheeni tietämättä mitään edeltävien puhujien ajatuksista. Sain kyyneleet silmiini, kun kaikesta huolimatta muutama ihminen sanoi kannustuksen ja ymmärryksen sanoja tilanteen päätyttyä.

Ilta herätti monenlaista mietettä tulevaa työelämää ajatellen. Missä tilanteessa ja olosuhteissa lapsen mukaan ottaminen töihin on hyväksyttävää? Onko kohtelu samanlaista, jos isä taikka äiti tuo lapsen mukaan töihin? Onko säännöt samat kaikille, vai onko jollakin perheellä erityinen oikeus ottaa lapsi mukaan piirtelemään neukkariin?

Johanna

Mitä sä teet vapaa-aikana?

En tiedä mitään parempaa kuin arki lapseni kanssa. Nautin suunnattomasti siitä, että elämässäni on jotain niin hienoa, kuin pieni, avoin ihminen. Mikään äitienpäivähörsölällyluritus ei ole minusta liian imelä kuvaamaan sitä, miten hämmästyttävä lahja lapsi on.

Kun aloitin uudessa työpaikassa viime kesän kynnyksellä, ensimmäiseksi työpäiväkseni sattui tiimin virkistyspäivä. Istuimme aamiaisella ja pomo ehdotti, että esittäydymme jokainen tullaksemme tutummiksi. Mietin kuumeisesti, miten tekisin fiksun vaikutelman näihin naisiin. He tiesivät jo koulutus- ja työhistoriani, mitä siis paljastaisin itsestäni. Kehtaisinko kertoa että olen yksinhuoltajaäiti? Ja että nimenomaan olen ihan ensimmäiseksi aina äiti.

Eräs entisen elämäni esimiehistä puhuu usein siitä, että työpaikkahakemus, joka alkaa sanoilla ”olen puutarhanhoitoa harrastava kolmen lapsen äiti ja meillä on kultainennoutaja”, lentää roskiin. Työssä tulee ensisijaisesti olla ammattilainen. Ketään ei kuulemma kiinnosta rekrytointivaiheessa, minkä värisellä Audilla mies ajaa. Ja tottahan se on.

Virkistyspäivän aamiaisella mielessäni pyörivät nämä varoituksen sanat. Enhän halunnut ”lentää roskiin” uusien tärkeiden kontaktien silmissä. Mutta kierroksen edetessä kuulin, miten nämä tiimini ihanat naiset kertoivat kukin paitsi työstään, ylpeänä ja onnellisena lapsistaan. Enkä ollut siinä pöydässä ainoa yksinhuoltajakaan.

Eilen tapasin työpaikkalääkäriämme. Yksi hänen kysymyksistään oli, mitä teen vapaa-aikanani. Sitten hän jatkoi: ”siis onks sulla ylipäätään vapaa-aikaa, siis että lapsi ei oo siinä?”

Arvatkaapa, nousiko verenpaine? Nielaisin kiukkuiset sanani siitä, että elämässäni parhaat hetket ovat niitä, joina saan olla lapseni kanssa. Mutisin jotain ulkoilusta ja lukemisesta, ajattelin, että se kuulostaisi uskottavalta ja järkevältä.

Illalla kotona luin satukirjaa leijonaksi pukeutuneelle lapselleni. Kurkussa oli itku, sillä tuntui, kuin olisin vähätellyt hänen arvoaan lääkärissä. Tänään lapseni on isänsä luona ja minä ikävöin häntä joka sekunti. Ja vapaailtani kunniaksi siivoan kaappeja ja puhisen fiksumpia vastauksia antiikkiset asenteet omaavalle keski-iän ylittäneelle valkoiselle lääkärille.

 

Henna Äm

Unelmien kirkko

Unelmien kirkko

Kirkolliset päättäjät kokoontuvat tällä viikolla Turussa. Kirkolliskokouksessa keskustellaan ja päätetään mm. lapsivaikutusten arvioinnista. Käytännössä lapsivaikutusten arviointi tarkoittaa mm. lasten ja nuorten kuulemista ja heidän mielipiteidensä ottamista huomioon kirkon päätöksenteossa sekä toiminnan suunnittelussa ja toteutuksessa. Näin kirkko voisi paremmin olla kaikkien kirkko.

Tänään, torstaina, järjestetään kirkolliskokousedustajille tilaisuus, jossa he tapaavat lapsia ja nuoria ja saavat kuulla heidän ajatuksiaan. Olin mukana tapahtuman suunnitteluryhmässä. Kokosimme etukäteen lasten ajatuksia kivasta kirkosta ja siitä, mitä kirkossa voisi tehdä. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän kirkonrotta Rouskis kertoo lasten terveisiä päättäjille illan aikana.

 

Lapset toivoivat kirkkoon lisää lastentapahtumia, jotta kirkossa olisi kiva käydä ja se olisi kaikenikäisille sopiva. Lapset halusivat myös osallistua eri tavoin toimintaan.

Lapsilla oli mielipiteitä kirkkorakennuksesta, millaiselta kirkon pitäisi näyttää ulkoa ja sisältä. Ihanaa olisi, jos kirkko olisi vaaleanpunainen ja siinä olisi kultainen katto!

 

Kirkossa pitäisi saada liikkua, leikkiä, laulaa ja askarrella, joskus vaikka tanssia, leikkihuonettakin toivottiin.

 

Pitkiä puheita eivät lapset jaksaisi kuunnella, mutta laulaminen on mukavaa.

Kirkossa olisi kiva syödä myös herkkuja.

 

Sykähdyttäviä olivat lasten vastaukset kysymykseen unelmien kirkosta: Jos olis surumieli niin siellä sais pusun. Sellanen jossa olis rakkautta!

 

Minkälainen olisi sinun unelmiesi kirkko?

 

Raija Ojell

 

Kirjojen iloa

On vaikeaa olla kaksivuotias. Ei ole päivää ilman suurta draamaa tai mahdottomia tehtäviä.

On vaikeaa olla kaksivuotiaan vanhempi. En ole tavannut epäloogisempaa olentoa kuin tahtonsa kanssa kamppaileva pieni ihminen.

Onneksi on kirja!

Hyvä kirja tuo iloa ja valoa. Se avaa uusia näkökulmia. Se auttaa ymmärtämään elämää, omaa ja muiden.

Niin myös hyvä lastenkirja.

Se kertoo arjen riemuista ja suruista ja kuvaa ihmisiä lempeän tarkkanäköisesti. Se antaa lapselle sanoja ymmärtää omaa itseä ja ympärillä olevaa maailmaa.

Hyvä lastenkirja tukee myös vanhemmuutta. Se antaa vinkkejä arjesta selviytymiseen ja sen kautta voi peilata omia käyttäytymismallejaan ja kasvatusperiaatteitaan.

Mikä tärkeintä, se on läheisyyttä, sillä kirjaa luetaan sylikkäin.

Meidän perheessämme on viime aikoina luettu kirjoja, jotka kertovat muun muassa Aino-tytöstä, pikkuveljen syntymästä, vihaisesta äidistä, kevään tulosta ja muutosta. Noita asioita tapahtuu meidänkin elämässämme. 

Haussa olisi myös muita kirjoja, joiden kautta sekä kaksivuotias että äitinsä voisivat ymmärtää muitakin yhteiselämässä eteentulevia tilanteita.

Mitä kirjoja sinä suosittelet? Mitkä ovat perheessänne lempikirjoja, joiden sivut ovat jo nuhjaantuneet kovasta lukemisesta? Entä mitä kirjaa lapsesi toivovat sinun lukevan yhä uudelleen ja uudelleen? 

Niitä mekin voimme etsiä seuraavalla kirjastoreissulla.

Jalat irti maasta

Minä pidän juoksemisesta. Olen ihan tavallinen lenkkeilijä, enkä mikään huippu.

Juoksu on minulle tenava-arjessa toimiva irtautumiskeino, pieni oma hetki, josta tulee todella hyvä olo. Se on endorfiinia ja itsensä voittamista, mutta useimmiten ihan vaan pään tyhjentämistä, jonka jälkeen arki rullaa taas iloisesti.

Juoksu on minulle myös sielunhoitokeino silloin, kun on vaikeaa.

Isäni menehtyi yllättäen, kun olin parikymppinen. Se tuntui musertavalta. Olin kuitenkin saanut isältäni perinnöksi tavan harrastaa liikunta. Niinpä tuntui luontevalta juosta tuona surullisena aikana pahaa oloa pois. Juoksin yleensä yksin ja samalla mielessäni puhuin isälleni. Kuvittelin, miten joka askeleella suru jäisi lenkkarin ja asvaltin väliin ja pikkuhiljaa katoaisi kilometri kilometriltä. Aika on tietysti jo parantanut haavat, mutta väitän silti, että juoksu edesauttoi pahimman yli.

Aina en ole voinut juosta, kuten silloin, kun vanhempi poikani oli leikkauksessa. (Kerroin siitä aiemmin täällä.) Silloin henkiset paineet olivat tähän astisen elämäni kovimmat, mutta olin juuri synnyttänyt kuopuksen, joten mitään hikilenkkejä en olisi voinut edes harkita. Enkä tiedä olisinko edes pystynyt. Mieheni juoksi myös tuolloin. Lenkit olivat hänen ainoita hetkiään sairaalahuoneen ulkopuolella ja uskoin, että ne pitivät hänet edes jotenkin kasassa ja hän sitten piti minut.

Tällä hetkellä elämä on mukavan tasaista ja liikunta toimii kunnonkohotuksena ja virkistyksenä. Minä siis vain juoksen ja nautin, yksinkertaista. Mielessä ei pyöri kauppalistoja kummempaa ja nekin ajatukset pyrin ravistamaan pois edes pieneksi hetkeksi. Katselen ohikulkijoita. Kasvoille paistaa aurinko. Toisinaan vihmoo myös sade.

Jokaisella meillä on omanlaisiaan rentoutumiskeinoja, yksi tai useampia. Joku liikkuu, toinen kokkaa, kolmas lukee... Mitä sinä teet, kun on tarve hengähtää? Mistä sinä nautit? 

Mitä ikinä se onkaan, tee sitä jo tänään tai heti kun on mahdollista!

Kuka kasvattaa?

Aamulla on kevään toinen kasvatuskumppanuuskeskustelu kolmevuotiaamme kerhonohjaajan kanssa. Sanahirviö pitää sisällään mitä mainioimman ajatuksen:
istutaan hetkeksi alas, kohdataan ja keskustellaan lapsen kasvuun liittyvistä asioista.
Keskustelu on yhdenlainen peili siitä, millainen lapsi on ja mitä hänelle kuuluu.

Vanhempana lasta katsoo aina tietynlaisten silmälasien lävitse. On kiva kuulla miten joku muu kasvattaja näkee lapsen luonteen ja miten lapsi toimii ryhmässä, jossa omat vanhemmat eivät ole läsnä. On myös mahtavaa saada kertoa, miten tärkeitä kerhonohjaajista on lapsille tullut. (Siitäkin riittäisi paljon tarinaa, mutta jätetään toiseen kertaan, kun nyt loppuu vuorokaudesta tunnit kesken.)

Lapsella on paljon kasvattajia ympärillään. Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä useampi häntä kasvattaa. Jotenkin aavistelen että näitä kasvatuskumppanuuskeskusteluita tulee vielä ikävä.



TMKJEU: "On asioita, joihin lapsi ei koskaan kyllästy, mutta joiden kanssa vanhempi on valmista kauraa jo kolmannella kerralla: Ovikellon painaminen, pyörän soittokellon rämpyttäminen, hissin nappien painelu, nenän kaivaminen, keppien salakujettaminen kotiin, kuvien ottaminen kännykällä, itse mukiin kaataminen...

Äitienpäivämietteitä

Muistan hatarasti, miten oudolta tuntui konfirmaation jälkeen, kun kaikki riensivät onnittelemaan. Ja itsestä tuntui jotenkin nololta, kun enhän ollut varsinaisesti tehnyt enkä saavuttanut mitään. Tuo muisto tulee mieleen näin äitienpäivänaattona. Äitiys ei ole mikään oma saavutus, vaan ihmeellinen saatu lahja, ansioton armo, haastava tehtävä.

Ja sitten toisaalta äitinä oleminen on välillä varsin raskasta, kuluttavaa ja väsyttävää, riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteiden sietämistä. Vaikka se on myös ilahduttavaa ja sydäntä onnesta pakahduttavaa. Ja ehkä tuosta alkuosasta johtuen tuntuu mukavalta ja jopa kohtuulliselta saada onnitteluja.

En minä tässä elämän- ja rahatilanteessa mistään kylpylälahjakorteista haaveile, en upeista kukkakimpuista, koruista tai shampanja-aamiaisista. Olisi mukavaa, jos olisi levollinen aamu yhdessä perheen kesken. Halauksia, hellyyttä ja läheisyyttä kiireettömästi. Kukkia on tienpientareet tulvillaan ja sämpylöitä löytyy meillä pakastimesta. Olisi kivaa, jos lapsi ja sen isä saisivat hauskan yhteisen hetken, kun he hiipisivät yhdessä napsauttamaan kahvinkeittimen päälle ja sitten tulisivat laulamaan paljon onnea vaan. Ja sitten tytär sanoisi vielä: ONNEA! Ylpeänä, koska sen sanan hän osaa ja tietää mitä se tarkoittaa. Ja minä olen niin valtavan onnellinen lapsestani, joka on toisinaan kovin raivostuttava.

Ehkä äitienpäivän syvempi idea onkin muistuttaa minua siitä, miten onnekas olen, mistä kaikesta tässä elämässä saan olla kiitollinen? Ja ehkä myös siitä, ettei minun onneni ole keneltäkään toiselta pois.

Siispä hyvää äitienpäiväviikonloppua äideille, iso(isoiso jne)äideille, tuleville äideille, äitiydestä haaveileville, sijaisäideille, varaäideille, äitiä ikävöiville! Jokaiselle uskallusta haaveilla ja toisaalta kykyä nähdä se hyvä, mitä omassa elämässä jo on.


Johanna

Jumalan silmissä kaunis

"Tässä bussissa on aika hienoja ihmisiä kaikki. Ne ovat hienoja, koska Jumala on ne luonut. Ei se tämän hienompia tehnyt kuitenkaan."

Lumi, kohta kuusi vuotta, tänään bussissa matkalla kotoa töihin.

Henna Äm

Huolenpito on yhteiseen aikaan tulemista

Kuva: Kirkon kuvapankki / Vesa Ranta

Illan varjo lankeaa työhuoneen ikkunasta pöydälleni. Puoliksi juotu kahvi jäähtyy tehostaakseen kauneusvaikutuksiaan. Kellon raksutus kuuluu, mutta satojen kirjojen kammiossa aika on pysähtynyt.  Mieli palaa päivän tapahtumiin, jossa pohjoismaisilla kehitysvammatyön päivillä professori Brian Brock nosti  esille Heideggerin ajatuksen: huolenpito on yhteiseen aikaan tulemista.

Jokapäiväinen annos nettiautoa on auki ruudullani. Taas on tarjolla kesken jääneitä kunnostusprojekteja, joiden ilmoituksessa sanotaan myynnin syyksi: aika ei riitä.  Kokemus on osoittanut, että ne autot joiden ilmoituksessa lukee ajasta, ovat tavalla tai toisella pilattuja tai sellaisia joiden kanssa sisu ei kerta kaikkiaan riitä. Aika on kunniallinen syy perääntyä.

Chryslerin johtaja kirjoitti aikoinaan osuvasti, että niille asioille on aikaa joita arvostaa. Jos sanoo, että perhe on tärkeä ja viettää kaiken aikansa töissä tai harrastuksissa, perhe ei ole tärkeä. Tuo ajatus on keskiluokkaiselle elämänmuodolle kiusallinen, koska kiireestä on tullut muotia ja legitiimi syy tehdä niitä asioita joiden kokee olevan tärkeimpiä. Sosiaalisesti on hyväksyttävää sanoa, että joku asia on itselle arvokas vaikka teot eivät manifestoisikaan sitä. Tähän seikkaan porautuu tiiviisti monet ihmisen arvoa nostavat filosofit kuten Sartre.

Sartren mukaan ihminen on tyhjä, hän tekee valinnoilla arvonsa. Tästä seuraa voimakas vastuu. Valintoja ei voi estää tai paeta, koska valinnan tekemättömyyskin on eräänlainen valinta. Ihminen voi kuitenkin yrittää paeta vapauttaan kaksinaismoralismin tapaiseen epäitseuskoon.  Epäitseuskossa uskossa ihminen ottaa esimerkiksi jonkin ulkoa annetun roolin.  Epäitseusko on pyrkimystä esineen kaltaiseksi, mutta silloinkin on tehty jonkinlainen, tosin epärehellinen, valinta.  Kun ottaa ohjeekseen, ettei ole aikaa, niin silloin sitä ei ole. On vain esine, joka ohjautuu ulkoa.

Lasten kanssa oleminen, hoitaminen on nyt-hetkessä olemista.  Kun lapsi huutaa koliikkiaan tai nälkäänsä on vain yksi ratkaisu. Aikuisella ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä pienen aikaan mukaan, hänen suolistonsa aikaan.

Kuulen poikien huudon. Toinen on ottanut lelun toisen kädestä. Aika alkaa, sillä huolenpito vaatii sitä.

 Juha Luodeslampi