Kevät keikkuen tulevi!

Viime viikonvaihteessa uudet naapurimme houkuttelivat meidät mukaan Luontokoulu Naakan järjestämälle linturetkelle Helsingin Vanhankaupunginlahdelle. Pakkasimme reppuun eväät ja vaihtovaatteet ja huristelimme bussilla halki hiljaisen kaupungin.

Retkellä tutkittiin heräilevää luontoa luupilla, kiikaroitiin lintuja ja opeteltiin lintukirjan avulla lajeja. Jokaiselle varattiin ihan omaa aikaa ja rauhaa keskittyä kuuntelemaan ja huomaamaan. Kohta kuusivuotias tyttäreni innostui erityisesti puhaltamaan puiden silmuille kasvuvoimaa.

Luontoretkellä käytettiin Luontoliiton Kevätseuranta –materiaalia. Sen voi tulostaa kätevästi netistä. Meidän seurantavihkoon on merkitty bongatuksi jo leskenlehdet, koivun silmut, västäräkki ja nokkosperhosen sijaan sitruunaperhonen.  Muurahaisten touhuja on hauska seurata suurennuslasilla, se tuntuu lievittävän lapsen ötökkäkammoa.

Itse ilahduin tämänaamuisesta pääskysten kirkunasta kotipihallamme. Kesä on siis täällä!

Eilen hakiessani lasta päiväkodista kuulin hänen neuvovan uusille ystävilleen, miten kevättä edistetään: ”Tietysti voisi kaivaa puroja, mutta paremmin se kesä tulee, kun puhaltelee silmuille lämpöä”. Piikkisen ruusupuskan keskellä puhkui ja puhisi viisi pipopäistä menninkäistä.

Henna Äm

Hyvää vappua!

Tänä vappuna sain itseni kiinni menneiden kaipailusta. Aina opiskeluaikojen alusta asti vappu on ollut minulle valkolakkisten kepeä juhla, jossa iloitaan valosta ja keväästä yhdessä ystävien ja rakkaan kanssa.

Parhaana vuonna Ullanlinnanmäen kallioille kannettiin matkalaukullinen eväitä sekä keittiönpöytämme ja tuolimme, joiden ääressä sinnikkäimmät viipyivät puolet vuorokaudesta. Kotiin tultiin kasvot kuumottavina ja auringon ja merituulen värittäminä.

Vielä viime vuosina olemme nakanneet reppuun pientä syötävää ja piipahtaneet katsomaan iloista ihmisvilinää, ikään kuin siirtääksemme perinnettä eteenpäin lapsillemme.

Tänä vuonna on toisin. Vapun olen maannut pitkälti sängyssä vauva-ajan vaivoja taltuttaen. Vaikka halu olisi ollut kova, voimat eivät riittäneet kulttuurimatkailuun kahden pienen kanssa.

Aurinkoiselle taivaalle katsellessani mieleni valtaa haikeus.

Vappuaattona tajusin, että aika mennyt ei enää palaa samanlaisena kuin aiemmin. Uusi etsii tietään, eikä tänä vuonna vielä paljastanut itseään.

Ehkä eniten kaipaan sitä kepeyttä ja vapautta, joka meillä on liittynyt vappuun. Se ei ole vapautta lapsista tai kotielämästä. Se on vapautta omasta sisäisestä talvesta ja esteistä, jotka estävät olemasta sitä, mitä olen. Se on sellaista vapautta, jota nuorena kaikkivoipaisuudessaan kokee. Ehkä tauti riivaa tai vauva-arki väsyttää, mutta nyt kepeys ja vapaus tuntuvat olevan vuosien päässä.

Kaipaan myös ystäviämme, kovasti. Suurin osa sisaruksistamme ja tärkeimmistä ystävistämme on hajaantunut pitkin maata ja maailmaa. Yksi toivottaa hyvää vappua Etelä-Karjalasta ja toinen Tansaniasta.

Samanlaisia ystävyyssuhteita tuntuu olevan yhä vaikeampi luoda mitä vanhemmaksi tulen. (Haussa siis pääkaupunkiseudulta ihmisiä, joiden kanssa voi riemuita kevään kepeästä valosta ja jotka kestävät talven pimeyttä. Minun puoleltani luvassa naurua, mutta silloin tällöin myös yleistä valitusta (ikävä piirre, tiedän).)

Toivon, että tulevaisuudessa nautimme taas perheeni kanssa vapusta hyvässä (uudessa tai vanhassa) seurassa hyvin syöden. Nauraen, leikkien ja auringossa lämmitellen. Ei samanlaisena kuin ennen lapsia, mutta yhtä iloisena. Toivon, että se on kuva, jonka lapseni kasvettuaan liittävät lapsuuden vappuihin.

Silmät ristissä kohti kevättä

Oman blogitekstin aika lähestyy ja mietin kuumeisesti, mistä tällä kertaa kirjoittaisin. Parin viikon aikana on käynyt mielessä montakin hyvää ajatusta, mutta nyt en väsymykseltäni saa niitä mieleen. Voisin kirjoittaa jostakin ajankohtaisesta aiheesta, mutta tuli taas viime yönä valvottua lasten takia ja ajatus lähtee liian helposti harhailemaan.

Miksi en siis kirjottaisi siitä, väsymyksestä. Sehän on monissa pikkulapsiperheissä aina ajankohtainen aihe. Jotkut ovat kuulemma siinä onnellisessa asemassa, että lapset nukkuvat kokonaisia öitä jo hyvin pieninä. No juu, meillä sen sijaan on valvottu ja paljon. Olen viimeksi nukkunut kokonaisen yön joskus yli kaksi vuotta sitten. Olen mielestäni silti pärjännyt ihan hyvin, pieniä sattumuksia lukuun ottamatta.

Silloin kun on oikein väsynyt, kaikki ei välttämättä mene niin kuin Strömsössä. Näitä hetkiä on esimerkiksi silloin kun lähtee kiireellä ruokaostoksille ja kaupassa ihmettelee pahaa hajua, kunnes huomaa sen tulevan vaipparoskiksesta, jonka unohti heittää matkalla pihan jäteastiaan. Kun kotiin tullessa huomaa avaimien olevan sisällä, mutta television kaukosäädin löytyy kyllä laukusta. Tai kun laittaa kahvin tippumaan ja onkin unohtanut laittaa pannun paikoilleen. Kahvin valuessa lattialle nolottaa, kun huomaa, että paitakin on ollut koko päivän väärinpäin. Nämä nyt on näitä, kyllä te tiedätte. Jälkeenpäin usein naurattaa, mutta ei juurikaan itse tilanteessa. Onneksi päiväunet on keksitty, jos suoritustaso alkaa oikein tosissaan laskea. Tosin minun lapseni eivät tue tätä suunnitelmaa, koska nukkuvat päiväunensa eri aikoihin. Miehen tultua töistä en usein enää malta nukkua. Mutta se onkin sitten oma valinta. Tänään menen ainakin ajoissa nukkumaan, ehkä.

Olen kuullut, että  vanhemmat valvovat myös silloin, kun lapset ovat teini-ikäisiä ja omilla reissuillaan. Silloin unettomuuden syynä on huoli. Nyt sentään voin olla varma siitä, missä lapset ovat. Tuossa välissä on myös vuosia, jolloin voi toivottavasti nukkua kokonaisia öitä ja kerätä voimia sitä lasten murrosikää varten. Ellei sitten perhe siinä välissä vielä kasva.

Tälläkin hetkellä silmiä tikuttaa, mutta olihan tuo vauva aika huvittava, kun kiljahteli riemusta keskellä yötä. Aurinko on paistanut ihanasti saaden lumen kimaltelemaan ja jotenkin taianomaisesti väsymystä ei edes huomaa. Muutenkin mieli on keväinen, kireästä pakkasesta huolimatta. On se ihana tuo aurinko.

Kovaa vauhtia ollaan menossa kohti yhä keväisempiä päiviä. Nautitaan niistä ja nukutaan kun voidaan!