Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauvan kanssa reissaaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauvan kanssa reissaaminen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Vauvaperheen lomapäivän rytmi





Niin se vaan on. Keski-ikäisyys on saapunut vahvasti keskuuteemme. Lapsen tuloon asti on kohtuullisen helposti voinut leikkiä nuorta aikuista niin paljon kuin on huvittanut ja jaksanut. Aika eri meiningit on tätä nykyä.


Olemme olleet nyt pari viikkoa yhdistetyllä työ&lomamatkalla Englannissa. Päivämme ovat alkaneet pääsääntöisesti viimeistään seitsemän maissa aamupuuhilla, jonka jälkeen olemme pojan aamupäivän päikkäreiden aikaan menneet vaunukävelylle ja englantilaiselle aamiaiselle. Iltapäivällä sitten hieman lisää käveleskelyä vaunujen tai kantorepun kanssa puistoissa tai kaupungilla. Iltapäivän unien aikaan nautimme usein iltapäiväteet. Skonssit ja kakut ovat kyllä maistuneet niin, että taidan ryhtyä leipomaan taas kotonakin. Seitsemän maissa onkin jo sitten aika vetäytyä hotellille, jossa isä ja poika ovat nautiskelleet jokailtaisesta ammeessa kylpemisestä.

Isän kannalta tilanne on toistaiseksi iltaisin vapaampi, kun tällä hetkellä nukutushommiin tarvitaan vielä äidin läsnäoloa. Toisaalta lomalla on vähän tylsää viettää iltoja itsekseen. Odottelemme molemmat sitä tilannetta, että voimme helpommin jakaa hoitopuuhat myös illan osalta.

Ennen lapsen syntymistä olin aika huolissani siitä, millaista kärsimystä ainaiset aikaiset aamuherätykset tulevat olemaan. Toistaiseksi aamut eivät  onneksi ole tuottaneet juurikaan ahdistusta, ellei sitten yöllä ole heräilty erityisen usein. Nukkumaan mennään melko aikaisin ja poika on aamuisin mitä parhaimmalla tuulella herätessään, mikä piristää kummasti vähän väsynyttäkin mieltä. Tallensin yhden aamunaaman tänne blogiinkin.


Viimeistä reissuiltaa Lontoossa vietellen,

Henna Aa



lauantai 23. maaliskuuta 2013

So cute! Gorgeous! Beautiful!

Palasimme juuri parin viikon lomamatkalta Floridasta sukuloimasta. Henna Aa täällä jo kertoilikin omia matkakokemuksiaan vauvan kanssa reissaamisesta. Itse jännitin etukäteen kovasti, kuinka yksivuotiaan kanssa matka Jenkkilässä sujuu.

Sweet! Cute! Adorable! Näin tyystin vieraat ihmiset huudahtelivat ihastuneina, kun kuljimme tyttäremme kanssa kaduilla, kaupoissa ja muilla julkisilla paikoilla. Ihmiset jopa onnittelivat meitä vanhempia, kun meillä on niin suloinen lapsi. Ravintolassa tarjoilija kehui, miten hienosti pieni jaksoi istua syömässä spagettiannostaan. Kun pahoittelin auheuttamaamme sotkua (koska lapsi tahtoi syödä itse, tomaattikastiketta oli mm. useilla tuoleilla ja seinällä), tarjoilija vaikutti vilpittömästi siltä, että se on ihan fine. Ja että on ilo, että lapsi viihtyi ravintolassamme! Eläkeläiset viittoivat kahvilan ikkunasta kääntämään rattaat heihin päin, että he saisivat hetken ihailla tyttöä. Kukaan ei tuhahdellut kiukkuisesti, vaikka lapsi kulki hitaasti vaappuen kadulla ja ohipääseminen kesti hetken. Missään emme kohdanneet sitä umpi- tai vihamielistä huokailua tai jurotusta, mitä lapsen kanssa liikkuminen Suomessa saa aikaan. Olen NIIN samaa mieltä Riku Rantalan kanssa, joka HS:n kolumnissaan kirjoittaa, miten vain Suomessa vihataan lapsia.

Myönnetään, että kahden viikon lomamatkan perusteella ei vielä voi vetää mitään sementtiin valettuja johtopäätöksiä Ameriikan lapsiystävällisen kulttuurin upeudesta verrattuna omaamme. Mutta silti. Varmasti joku muukin tunnistaa sen ilmiön, kun matkalta palatessa etsii lentokentän terminaalissa oikeaa lähtöporttia. Sitten huomaa ne pari humalaista kovaan ääneen mesoajaa, tuulipusakat ja kaukana toisistaan kädet puuskassa istuvat yrmyt ja tajuaa, että tuossahan se on, nuo on suomalaisia ihan varmasti. Siihen joukkoon minäkin kuulun ja sitten ei auta kuin yrittää hillitä lapsen hihkumisintoa ja pyydellä anteeksi vaunujen kanssa kulkemistaan, ettemme vain olisi niin ikävästi häiriöksi muille.

Mikä meitä suomalaisia vaivaa, kun kaikki erilainen tuntuu olevan niin vaarallista ja hankalaa? Luulen, että ilmiö on aika sama, kuljit sitten pyörätuolin, suksien tai lastenrattaiden kanssa, ain on kyseessä hämmentävä poikkeustilanne. Ja mikä siinä onkin, että tuntuu kuin edelleen ajateltaisiin, että lapsen kehuminen ja ihailu on jotenkin huono asia? Vieraan lapsen ihastelu ainakin on vaarallista, täytyy olla joku namuhenkilö, että sellaiseen ryhtyy. Ja jos joku vieras ihminen hymyilee, niin joko se yrittää jotakin vilunkipeliä tai sitten vihjaa että itsellä on naamassa jotain outoa. Vaikka olisikin niin, että kehut ja ylisanat olisivat vain osa puhetapaa ja siinä mielessä sisällöttömiä, niin hauskempi niitä on kuulla kuin murahduksia ja tympeilyjä. 

Tähän johtopäätökseen päätyi Johanna 

PS. Kuten tarkimmat hokaa, toi kuva on New Yorkista, eikä Floridasta :)

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Vauvan kanssa reissussa

Olemme olleet ensimmäistä kertaa vauvan kanssa reissussa. Pääsin työntelemään vaunuja vaihteeksi hieman vähälumisemmissa maisemissa Englannissa. Guildfordin keskustassa kävellessämme huomasin yllätyksekseni, että suurin osa muista vaunujen työntelijöistä oli miehiä, jotka olivat joko yksin tai miesporukassa liikenteessä. Ystävä kertoi, että miehillä täällä on viikonloppuisin tapana ottaa paljon vastuuta lasten hoidosta.

Tuntuu, että Suomessa vanhempien työnjaossa ja miehen roolissa lapsen hoidossa on aika erilaisia kulttuureita. Toki työajat sun muut vaikuttavat valintoihin ja mahdollisuuksiin, mutta aika vähän tuntuu olevan yhtenäisiä käytäntöjä. En tiedä onko niitä syytä ollakaan, mutta jotenkin toivoisi, että myös miehet saisivat tukea isäksi kasvamisessa. Monesti vaikuttaa siltä, että yhteiskunnassamme tuetaan vielä aika vahvasti perinteisiä roolimalleja. Muun muassa neuvolassa miestä huomioidaan todella vähän. Äidiltä kysellään kyllä jaksamisia ja vointeja jatkuvasti, isästä ollaan oltu kiinnostuneita lähinnä päihdekyselyn yhteydessä. Perhevalmennuksetkin tuntuvat olevan äitien juttu.

Tuntuu harmilliselta, ettei isiä kannusteta enemmän. Pienellä rohkaisulla mies voisi löytää helpommin tapoja olla vuorovaikututuksessa vauvan kanssa ja osallistua pienen hoitoon. Myös seurakuntien kerhot ja muu perheiden toiminta on kotona olevaa vanhempaa, useimmiten äitiä, ajatellen järjestetty. Niissä on kyllä ollut tosi kiva tavata muita samassa elämänviheessa olevia äitejä ja saada vertaistukea. Onkohan missään seurakunnassa vauvojen tai pienten lasten isille suunnattua toimintaa?

On ollut ihanaa voida olla enemmän yhdessä vauvan kanssa. Näyttää siltä, että pienikin on selvinnyt matkastressistä hyvin, kun sekä isä että äiti ovat koko ajan lähellä.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Rutiineja etsimässä

Tänään on takana tasan neljä kuukautta vauvan kanssa. Asiat alkavat pikkuhiljaa luonnistua sekä vanhemmilta että vauvalta. Pienelle alkaa muodostua jonkinmoisia rutiineja. Totutut kuviot menevät varmasti vielä moneen kertaan uusiksi, mutta ainakin hetken aikaa kaikkia osapuolia helpottaa, kun edes vähän tietää, mitä seuraavaksi on tulossa.

Ihan kaikkia käytäntöjä ei kyllä väsyneenä tule loppuun asti mietittyä. Illan hyssyttelymusana toiminut Bob Marley tuntuu piinaavalta jo parin viikon toiston jälkeen. Onneksi sitä ei tarvitse enää kuunnella kovin montaa biisiä. Poika nukahtaa yleensä suosiolla jo ensimmäisen aikana. Muutenkin olisi varmasti syytä alkaa pohtia tarkemmin, millaisia käytäntöjä ja rutiineja haluaa oikeasti pidemmällä tähtäimellä luoda.

Vauvan kanssa liikkuminen alkaa myös olla helpompaa. Hän istuu jo tottuneesti auton turvaistuimessa ja vaunuissa nukutaan makeat päiväunet. Poika alkaa olla myös kokenut junailija. Tänään selvisimme tunnin junamatkasta mainiosti, vaikka väsymys alkoikin jo vähän painaa. Parhaat viihdykkeet tällä matkalla olivat rapiseva sipsipussi ja kännykkävideot hänestä itsestään. Mukaan otettu virikkeellinen lelu sen sijaan jaksoi kiinnostaa noin kaksi minuuttia. Myös vieressä istuvat teinipojat kiinnostivat kovasti, mutta poikien imago ei selkeästi kestänyt vauvalle lepertelyä. Pieni tuntui vähän ihmettelevän moista kiinnostuksen puutetta. Se ei kuitenkaan estänyt häntä tuijottelemasta ja jokeltelemasta heille. Usein vauva saakin kyllä liikkuessaan paljon mukavaa huomiota osakseen. On ollut kiva huomata, että vieraatkin ihmiset hymyilevät ja tulevat yllättävän usein rupattelemaan ja katsomaan vauvaa. Pieni tuo hampaattomalla virneellään iloa vanhempiensa lisäksi monen muunkin päivään.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Extreme kotoilua

Tervehdys neljän seinän sisältä! Tällä kertaa jumitamme sisällä aurinkoisesta kelistä huolimatta flunssan vuoksi. Kodin merkitys on muuttunut hurjasti lapsen myötä. Ennen kodissa tärkeintä oli oikeastaan sijainti. Ydinkeskustassa asuessa kotiin pääsi helposti pistäytymään tarvittaessa. Sieltä oli olematon matka harrastuksiin ja töihin. Olohuoneena ja toisinaan myös työhuoneena toimivat kahvilat ja ravintolat. Vatsan kasvaessa muutimme lisätilan perässä pienen matkan päähän ytimestä. Muutos tuntuu kuitenkin tosi isolta. Etenkin, kun kotona todella nyt oleillaan, syödään, kahvitellaan ja paljolti myös tavataan ystäviä.

On ollut yllättävää, miten paljon vauva kaipaa ja suorastaan rakastaa kotona olemista. Ensin huomasimme, että reissuja ja retkiä seurasi monesti tavanomaista enemmän kitinää ja kurjaa oloa. Yritämmekin rajoittaa menemisiä niin, että ohjelmaa olisi vain kerran päivässä ja välillä pysymme kokonaan kotosalla. Viimeistään asia tuli selväksi, kun muutaman päivän mummulareissun jälkeen saavuimme kotiin. Paluumatka oli melkoista vääntöä ja hyssyttelyä, mutta heti kun kotiovesta oltiin päästy sisään, ilta oli yhtä hymyä ja kujertelua.
 
Mies järjesti meille takeaway illallisen ja pöydän olohuoneeseen.
Äidin pää ei vaan aina meinaa kestää liikaa neljän seinän sisällä kökkimistä. Kolme kuukautta on vierähtänyt ja aika monta kertaa liika kotona pyöriminen on alkanut tuntua ahdistavalta. Kuten Johanna kirjoitteli, mummut, kummit ja ystävät ovat todellakin pelastus. Myös lähellä asuviin äiteihin on kiva päästä tutustumaan perhekerhossa ja muissa harrasteissa.

Mökkihöperöitymisen ehkäisemiseksi on tiedossa myös lisää reissuja mummulaan, siskon luo ja maailmalle. Saas nähdä millaista on matkailu Lontoossa ja Ranskassa pikkumiehen kanssa. Pähkäilimme jo miehen kanssa, mitkä kulkuvälineet otetaan matkaan. Pärjäämmekö ilman vaunukoppaa? Kantoreppu varmaan pitää hankkia, mutta millainen? Vai raahaisinko kuitenkin jo tutun kantoliinan, vaikka se onkin musta vähän nolo? Sitteri olis tosi kätevä matkassa, koska meidän vauva ei juuri lattialla viihdy, mutta mitä kaikkea voi kuvitella matkassa raahaavansa?

Näitä onneksi ehtii täällä kotisohvalla hyvin miettiä!

Henna Aa