Juhannus on meillä herttainen

… kirkas taivas on sininen. Pirtti on jo pesty puhtoinen, pihamaakin laastu on!”

Näin laulettiin vanhassa suomalaisessa kansanlaulussa. Poikkeuksena kansanlaulujemme tavallisesta sävystä, laulu on duurissa. Suurta juhlaa odotetaan iloisena. Valmistelut on tehty. Suomen suvi näyttäytyy kauneimmillaan.

Juhannus on hieno, iloinen ja rento juhla. Tarkoitus on levätä, iloita yhdessä, nauttia lyhyen kesämme kohokohdasta. Tähänkin pyhään kohdistuu runsaasti odotusta ja toiveita. Monelle se kuitenkin on vaikea hetki. Valon juhlassa onkin läsnä surua ja ikävää.

Kenties rakkaimpamme eivät ole kanssamme. Lapsi viettääkin juhannusta sen toisen vanhemman luona.  Juhlaan kuuluvat lasten riemukkaat karkelot eivät olekaan osanani tänään. Kenties ihmissuhde on juuri päättynyt? Rakkauden suviyönä viereltä puuttuu se toinen. Ehkä omat voimani eivät riitä iloon yhtymiseen. Väkisin juhliminen tuntuu teennäiseltä, toisten seuraan liittyminen on mahdotonta? Ehkä ei ole ketään, jonka kanssa tämän päivän jakaisin.

Oletko huomannut, että suuriin juhliin liittyy myös paljon odottamattomia tilanteita ja sitä myötä suuria tunteita? Nuoripari kertoo yhteisen pöydän ääreen kokoontuneelle suvulle vauvauutisen. Ehkä joku saapuukin odottamatta yksin, ja toiset pohtivat, miten kysyä, mitä on tapahtunut.

Tämän blogin alaotsikko on ”Ei arkea ilman pyhää!” Vietätpä siis tätä juhannusta yksin, porukalla, arjen työssä tai pyhään hiljentyen, me Perheen arjessa -bloggaajat toivotamme sinulle siunattua juhannusta! Anna tilaa pyhälle tässä päivässä. Millä tavalla se onkaan sinulle tänään totta.

Henna Äm

Juhannus on meillä herttainen,
Kirkas taivas on sininen.
Pirtti on jo pesty puhtoinen.
Pihamaakin laastu on.
Koivujen lehvät portailla huiskii,
Kesän juhlasta pihlaat kuiskii,
Metsiköstä kielot kannettiin,
Sinikukat huoneisiin.

Arkityönsä väki lopettaa,
Kaikki iltaa jo odottaa.
Kalliolle kokko kohoaa,
kunhan yö nyt ennättää.

Sielläpä silloin laulut ne soivat,
Suuret, pienet karkeloivat.
Räiskytellen kokko palavi,
Kesäyöhön sammuvi.

Lepää rauhassa

Uni ei tule. Ahdistus puristaa rinnassa, sydän hakkaa. Yritän suunnata ajatukset johonkin muuhun, kevyempään ja rauhoittavaan. Ei onnistu. Harvoinpa se väkisin onnistuu. Miksi menin lukemaan niitä uutisia, vaikka tiesin, että ne alkaa ahdistaa? Tietysti siksi, että pienen tytön murha on jotain niin hirveää ja järkyttävää, että halusin tietää, mitä on tapahtunut. Ihmisen mieli on niin monikerroksisen kummallinen, että järkyttävä ja inhottava on myös kiinnostavaa. Ja toisaalta ajattelen niin, että se mitä on tapahtunut, on totta ja jonkun pienen lapsen kohtalo. Eikö minun pidä pystyä lukemaan, mitä on tapahtunut?

Tällä kertaa joku raja kyllä ylittyi. Olen aina ollut herkkä ja tiennyt ikäni, ettei mun kannata katsoa "liian jänniä" elokuvia tai lukea "liian kamalia" kirjoja tai uutisia. Ne jäävät helposti junnaamaan ja kummittelemaan mieleen. Nyt en tarvitse yhtään oman mielikuvituksen lisää. Yritän sysätä kauheat mielikuvat pois ja silti ne palaavat takaisin. Kyyneleet silmissäni silitän omaa luottavaisesti sängyssään nukkuvaa lastani. Kuinka kukaan maailmassa voi olla niin paha ja julma, että kiduttaa oman lapsensa kuoliaaksi?! Oma ahdistukseni ei varmasti ole lähelläkään sitä tuskan ja pelon määrää, mikä tuolla edesmenneellä pienelle tytöllä oli. Ja sitten se klassinen kysymys: Miksi hyvä ja rakastava Jumala antaa tapahtua niin käsittämättömän hirveitä asioita? Lopulta nukahdan levottomaan uneen. Yön aikana Jumala ei lähetä vastausta.

Seuraavana päivänä yritän järkeillä, ettei ketään auta se, että minä hautaudun ja hukun murheen laaksoon. Vaikka ahdistus välillä palaa levottomana ja musertavana, päätän että sitä vastaan on jotenkin taisteltava. Miten minä voin osaltani lisätä hyvää ja kaunista? Yritän rakastaa ja kasvattaa lastani niin, että hänestä tulisi sen verran terveitsetuntoinen, ettei hänen tarvitse kiusata tai alistua kiusattavaksi. Yritän itse puuttua epäoikeudenmukaisuuteen, mitä huomaan ympärilläni. Haluan lisätä avoimuutta ja hymyilen ihan vieraalle ihmiselle metrossa. Tosi raisu aloitus, mutta kumminkin. Kysyn puistossa puolitutulta äidiltä, mitä heille kuuluu. Illalla juttelen puhelimessa sosiaalityötä tekevän ystäväni kanssa. Hän kertoo työpäivästään ja naisten ryhmästä, jossa monenlaisesta selvinneet naiset jakavat elämäntarinoitaan ja saavat tukea toisiltaan. Paljon haukuttu sosiaalijärjestelmämme näyttää myös auttavan ihmisiä, ei vain laiminlyövän heitä.

Hyvä Jumala, joka kuulet kaikki rukoukset. Anna jokaiselle lapselle joku aikuinen, johon voi luottaa ja joka pitää huolta. Anna viisautta, jolla katkaista perheissä hyväksikäytön ja julmuuden kierteet. Ole läsnä ja lohduta ahdistuksessa. Älä anna pahuuden lamaannuttaa, vahvista uskoa hyvään. Aamen.

Johanna