keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Vieraskynä: "Isi, sie oot miun rakas isä!"

 
Isänä oleminen saa sydämen pakahtumaan. Ei ole ylisanomista tai liioittelua, kun sanon että lapseni ja perheeni ovat suurin saavutus, jossa olen saanut olla mukana. Kliseeltähän se kuulostaa luettuna ja sanottuna, mutta totta se vain on.

Isänä oleminen väsyttää. Kahden lapsen isänä oleminen väsyttää moninverroin enemmän. Väsymys saa hermon kiristymään ja oman lapsellisuuden nousemaan pintaan. Tulee tiuskittua
ja käyttäydyttyä kuin marttyyri. Se hävettää.

Isänä oleminen on sitä, että saa nauttia lasten ilosta. Tuliaisena tuotu lontoolaisena bobbyna kuvattu kumiankka on lapselle "miun ihana kaveri". Nuorimmaiselta saa aina iloisen
virneen, kun tämä herää unilta. Lapset osaavat jo nyt iloita toisistaan - toivottavasti näin on myös tulevina vuosina ja vielä kymmennienkin vuosien jälkeen.

Isänä oleminen on surullista. Lapsen pettymys on niin konkreettista ja säästelemätöntä. Se tulee kohti, eikä sitä peitellä. Pahaa mieltä joutuu jakamaan. Syliä tarvitaan, kun pitää lohduttaa.

Isänä oleminen on sitä, että pienikin asia saa tuntemaan suurta ylpeyttä. Ja isommista asioista on haljeta ylpeydestä. Omia lapsiaan kehuu toisille melkein kritiikittömästi. Itsestään tai puolisosta ei kehtaisi vastaavan kokoisilla asioilla rehennellä. Mutta lapsista aion olla ylpeä jatkossakin.

Isänä oleminen on puolisona olemista. Se on vastuun jakamista ja toisen tukemista,
kuuntelemista ja suukkoja. Se on tasapuolista kotitöiden jakamista. Mieluiten vielä isomman siivun ottamista nyt, kun toinen on väsyneempi. Puoliso on tärkein kumppani, jonka kanssa jakaa vanhemmuuden taakat. Ja tietenkin myös ne ilot.

Isän ajatuksia puolisoni blogissa äitienpäivän alla,


Mikko

tiistai 7. toukokuuta 2013

Kevät hulinaa ja liikuntavinkkejä päiväkerhosta

Hulinata hälinätä,
sitä ja tätä. Kuulostaako tutulta?

Voin kuvitella, että kuulostaa. Sitä se voi olla myös päiväkerhossakin.
Varsinkin kun lähestytään juhlapyhää, kuten nyt ensi sunnuntain äitienpäivää.

Maalia voi löytyä paidasta. Paperisilppua on mitä kummallisimmissa paikoissa. Kerhovihkojen välit pullistelevat korteista, kevätjuhlailmoituksista ja ties mistä muusta.

Tämän kaiken keskellä kuitenkin yksi on tärkein. Lapsi itse. Häntä pyritään aina kuuntelemaan, kun hänellä on asiaa. Ja myös silloin, kun hänellä ei ole asiaa. Kukapa tykkäisi siitä, että haluaa kertoa jotain ja toinen katsoo ihan toisaalle ja selvästi tekisi mieluummin jotain muuta kuin kuuntelisi ja katsoisi puhujaa hetken.

Lopuksi monesti itse testattu liikuntavinkki suoraan päiväkerhosta:


Hanki isolapsi ryhmä. Pistä musiikki soimaan ja ala tanssia yhden kanssa.
Kohta saat tanssia hyvin monen muunkin kanssa jalat ja kädet uuvuksiin.
 
Ota vielä tämän jälkeen lapsi reppuselkään.
Kohta saat kyydittää koko ryhmää.
Suosittelen erikokoisia lapsia niin saat vaihtelua voiharjoitteluun.
 
 
Tällaisilla ajatuksilla tänään päiväkerhon keväästä :)
 
- Jani -
 
Niin ja hyvää tulevaa helatorstaita ja äitienpäivää :)
 
 
 


maanantai 6. toukokuuta 2013

Paljon kivaa pahvilaatikoista

Meillä on parin viime viikon riemuittu useaan otteeseen pahvilaatikoista.

Ensin eräässä työpajassa sisustettiin kenkälaatikkoja. Kirjaston poistokirjat, aikakauslehdet, värikynät ja muut askartelutarpeet tuottivat lapsen mieleen yhdistettynä kaksi taideteosta: "Kaviot kopsuu" (joka seuraavana päivänä koki karmean kohtalon yksivuotiaan kynsissä)  sekä "Luonto kukkii".

Eipä olisi tullut itselle mieleen alkaa tuunata kevät-/kesäkenkien laatikoita uuteen uskoon.

Tänään kaksi vanhinta lasta olivat puolitoista tuntia hoidossa sillä aikaa kun minä kokoustin ja kuopus nukkui päiväunia. Kun menin hakemaan lapsia, molemmilla oli pahvista tehdyt avaimet kourassaan, pahvivauvat sylissään. Toinen istui pahvilaatikkokodin sisällä ja toinen ulkoilutti vauvaansa kopiohuoneessa.

Tylsyys on sitä, ettei näe ympärillään olevia mahdollisuuksia.
Askarteluita ja muuta touhuttavaa olisi maailma pullollaan. Seurakunnan kerho tuntuu olevan loputon uusien askarteluideoiden sampo. Mutta jotenkin tuntuu, että oman arjen keskellä askarteluun ryhtymiseen tarvisee aina jonkin ulkopuolisen sysäyksen

Olisi kiva kuulla, mistä sinä ammennat virikkeesi/motivaatiosi/ideasi.
Helpot askarteluvinkit jakoon, pliide!

TMKJEU*#14: "Lapsi osaa jakaa kännykkäkuviasi Facebookissa, vaikka et sitä itse vielä tiedä."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko 

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Lomailua äitiyslomalla


Ei mennyt ihan niin kuin suunniteltiin. Paitsi, että oikeastaan emme edes oikein kunnolla ehtineet suunnitella ja järjestellä lomaamme. Lentoliput Ranskaan oli hankittu ajoissa, mutta kaikki muut järjestelyt olivat jääneet todella viime tippaan. Aikaa googlailuun ja erilaisten matkasuunnitelmien ja majoitusvaihtoehtojen vertailuun ei vauvan hoidon lomassa vaan meinannut löytyä.

Muutama päivä ennen matkaa kävimme ikäänkuin varmuuden vuoksi lastenlääkärillä, kun ollaan koko perhe vähän köhitty ja oltu puolikuntoisina. Saldona oli korvan ja kurkun tulehdus, jolloin totesimme, että siirrämme reissusuunnitelmat suosiolla hamaan tulevaisuuteen. Vaikka olinkin jo kovin ehtinyt haaveilla Provencen maisemista, ei matkustelu flunssaisena kolmikkona juurikaan houkutellut.

Onneksi kelit täälläkin ovat olleet vihdoin aurinkoiset ja löytyy noita kauniita paikkoja Helsingistäkin. Nyt pitäisi vaan keksiä jotain mukavaa lomatekemistä ensi viikolle. Vinkkejä otetaan vastaan!

Tällä viikolla osallistuimme pojan kanssa yhteen Helsingin kaupungin orkesterin vuonna 2012 syntyneille tarjoamista Nalle Nappisilmän konserteista. Oli todella kiva päästä osallistumaan vauvoille suunnattuun tapahtumaan musiikkitalossa. Tilaisuus toimi tosin hyvin ja pienet osallistujat olivat selkeästi ihan messissä. Alkuun orkesteri soitti pari lyhyttä kappaletta, sitten laulettiin ja leikittiin yhdessä. Lopuksi päästiin vielä liikkeelle ja katselemaan ja kuuntelemaan vähän lähempää orkesterin soittimia.

Pikkuinen oli todella ihmeissään kaikesta. Eniten kiinnostivat taas muut vauvat ja hän yritti kovasti saada kontaktia vierustovereihin. Minustakin oli kyllä hauskaa katsella muita vauvoja ja sitä, miten he nauttivat musiikista ja meiningistä. Ja klassista musiikkia on tosi kiva kuunnella niin, että tilassa voi olla ihan rennosti, ilman minkäänlaista pönötystä. Olen itseasiassa itse haaveillut konserttisalista, jossa voisi kuunnella musiikkia vaikka patjoilla maaten. Ehkäpä tämän kummiprojetin myötä sellainenkin vielä tulee vastaan. HKO:n kummilapseksi pääsee ilmeisesti edelleen, jos jollakulla on viime vuonna syntynyt pikkuinen.

Kuva konsertista on Nalle Nappisilmän Facebook sivulta

Musiikkitalo on muuten varsin toimiva kohde vauvan ja vaunujen kanssa liikkuvalle. Sisään pääsee helposti, kun on napista avautuvat ovet, eikä mitään kynnyksiä. Talosta löytyy siistit vaipanvaihtovessat. Tulisi varmaan käytyä useamminkin, jos talon kahvila olisi jotenkin houkuttelevampi ja järkevämmän hintainen.

Henna Aa

lauantai 4. toukokuuta 2013

Tyttöjen välisestä ystävyydestä


Olipa kerran viisi nuorta tyttöä, joista kukin oli muuttanut kaukaa maalta suureen kaupunkiin opiskelemaan. Nuo nuoret neidot etsiytyivät muiden opiskelurientojen ohessa kuoroharrastuksen pariin ja löysivät toisensa samasta alttorivistä. Stemmoja veivatessa ja kuororetkillä ystävyys syveni ja lauleskelun lisäksi löytyi paljon muutakin yhteistä. Opiskelut etenivät ja ystävyys syveni. Tytöt tapasivat muutenkin kuin maanantaisin kuorossa, välillä koko porukalla, välillä erilaisin pienemmin kokoonpanoin.

Yhdessä juhlittiin synttäreitä ja pikkujouluja, jaettiin opiskelustressiä, puhuttiin ihmissuhteista ja pohdittiin monenlaisia tulevaisuuden haaveita. Itkettiin ja naurettiin. Parin vuoden jälkeen tanssittiin ensimmäisiä häitä Karjalassa, seuraavia Savossa ja kolmansia Pohjanmaalla. Yksi pariskunta kertoi avioitumisestaan postikortein ja sai muut tytöt kokoontumaan pikapikaa "kriisipalaveriin" yliopiston päärakennuksen kahvilaan. Myöhemmin tuo palaveri asettui hieman noloon valoon, koska se osui päivälle 11.9.2001, jolloin yllätyshäät eivät olleetkaan ainut yllättävä tapahtuma maailmassa. Viides tytöistä luuli, että ikuinen kaasous oli hänen kohtalonsa, mutta toisin kävi. Joitakin vuosia sitten kesän kuumimpana päivänä hänkin astui miehelään.

Kun ensimmäinen vauva syntyi, muut neljä tyttöä tekivät pyhiinvaelluksen katsomaan pientä tulokasta. Tuona joulukuisena iltana opiskelijakaksiossa koettiin pyhä hetki, kun pikkuinen tyttövauva toivotettiin tervetulleeksi ystäväpiiriin. Sittemmin on saatu toivottaa tervetulleeksi kaksitoista muutakin vauvaa. Jokaisesta naisesta vuorollaan on tullut myös äiti, monesta toistensa lasten kummeja. Tuo joulukuinen vauva on nyt jo teini, seurueen nuorimmat reilun vuoden ikäisiä. Monenlaisia äitiyden, perheen ja kasvatuksen haasteita on vuosien kuluessa yhdessä jaettu. Muuttoja, menetyksiä ja muutoksia on haikeina, murheellisina ja riemuiten läpikäyty.

Kokoonpano on kasvanut niin, että nuo viisi naista perheineen eivät enää mahdu kenenkään kotiin. Mutta halu kokoontua yhteen koko porukalla edes kerran vuodessa on niin suuri, että he vuokraavat leirikeskuksen, saapuvat kukin tahoiltaan nyyttärieväineen, laittavat illalla lapset nukkumaan ja höpöttävät yöhön asti sielujensa kyllyydestä. Kukapa erottaisi heitä niistä 19-vuotiaista kuorotyttösistä!


Johanna

perjantai 3. toukokuuta 2013

Kevät keikkuen tulevi!


Viime viikonvaihteessa uudet naapurimme houkuttelivat meidät mukaan Luontokoulu Naakan järjestämälle linturetkelle Helsingin Vanhankaupunginlahdelle. Pakkasimme reppuun eväät ja vaihtovaatteet ja huristelimme bussilla halki hiljaisen kaupungin.
Retkellä tutkittiin heräilevää luontoa luupilla, kiikaroitiin lintuja ja opeteltiin lintukirjan avulla lajeja. Jokaiselle varattiin ihan omaa aikaa ja rauhaa keskittyä kuuntelemaan ja huomaamaan. Kohta kuusivuotias tyttäreni innostui erityisesti puhaltamaan puiden silmuille kasvuvoimaa.


Luontoretkellä käytettiin Luontoliiton Kevätseuranta –materiaalia. Sen voi tulostaa kätevästi netistä. Meidän seurantavihkoon on merkitty bongatuksi jo leskenlehdet, koivun silmut, västäräkki ja nokkosperhosen sijaan sitruunaperhonen.  Muurahaisten touhuja on hauska seurata suurennuslasilla, se tuntuu lievittävän lapsen ötökkäkammoa.

Itse ilahduin tämänaamuisesta pääskysten kirkunasta kotipihallamme. Kesä on siis täällä!

Eilen hakiessani lasta päiväkodista kuulin hänen neuvovan uusille ystävilleen, miten kevättä edistetään: ”Tietysti voisi kaivaa puroja, mutta paremmin se kesä tulee, kun puhaltelee silmuille lämpöä”. Piikkisen ruusupuskan keskellä puhkui ja puhisi viisi pipopäistä menninkäistä.

Henna Äm

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Hyvää vappua!

Tänä vappuna sain itseni kiinni menneiden kaipailusta. Aina opiskeluaikojen alusta asti vappu on ollut minulle valkolakkisten kepeä juhla, jossa iloitaan valosta ja keväästä yhdessä ystävien ja rakkaan kanssa.

Parhaana vuonna Ullanlinnanmäen kallioille kannettiin matkalaukullinen eväitä sekä keittiönpöytämme ja tuolimme, joiden ääressä sinnikkäimmät viipyivät puolet vuorokaudesta. Kotiin tultiin kasvot kuumottavina ja auringon ja merituulen värittäminä.

Vielä viime vuosina olemme nakanneet reppuun pientä syötävää ja piipahtaneet katsomaan iloista ihmisvilinää, ikään kuin siirtääksemme perinnettä eteenpäin lapsillemme.

Tänä vuonna on toisin. Vapun olen maannut pitkälti sängyssä vauva-ajan vaivoja taltuttaen. Vaikka halu olisi ollut kova, voimat eivät riittäneet kulttuurimatkailuun kahden pienen kanssa.

Aurinkoiselle taivaalle katsellessani mieleni valtaa haikeus.

Vappuaattona tajusin, että aika mennyt ei enää palaa samanlaisena kuin aiemmin. Uusi etsii tietään, eikä tänä vuonna vielä paljastanut itseään.

Ehkä eniten kaipaan sitä kepeyttä ja vapautta, joka meillä on liittynyt vappuun. Se ei ole vapautta lapsista tai kotielämästä. Se on vapautta omasta sisäisestä talvesta ja esteistä, jotka estävät olemasta sitä, mitä olen. Se on sellaista vapautta, jota nuorena kaikkivoipaisuudessaan kokee. Ehkä tauti riivaa tai vauva-arki väsyttää, mutta nyt kepeys ja vapaus tuntuvat olevan vuosien päässä.

Kaipaan myös ystäviämme, kovasti. Suurin osa sisaruksistamme ja tärkeimmistä ystävistämme on hajaantunut pitkin maata ja maailmaa. Yksi toivottaa hyvää vappua Etelä-Karjalasta ja toinen Tansaniasta.

Samanlaisia ystävyyssuhteita tuntuu olevan yhä vaikeampi luoda mitä vanhemmaksi tulen. (Haussa siis pääkaupunkiseudulta ihmisiä, joiden kanssa voi riemuita kevään kepeästä valosta ja jotka kestävät talven pimeyttä. Minun puoleltani luvassa naurua, mutta silloin tällöin myös yleistä valitusta (ikävä piirre, tiedän).)

Toivon, että tulevaisuudessa nautimme taas perheeni kanssa vapusta hyvässä (uudessa tai vanhassa) seurassa hyvin syöden. Nauraen, leikkien ja auringossa lämmitellen. Ei samanlaisena kuin ennen lapsia, mutta yhtä iloisena. Toivon, että se on kuva, jonka lapseni kasvettuaan liittävät lapsuuden vappuihin.