tiistai 25. kesäkuuta 2013

Pelkäätkö kehitysvammaisia?

Olen surullisena seurannut julkista keskustelua liittyen kehitysvammaisiin ja heidän tuettuun asumiseensa tavallisten lähiöiden liepeillä. Ilmeisesti tietämättömyys aiheuttaa paljon turhia pelkoja. Serkkuni on kehitysvammainen. Olemme lähes samanikäisiä ja olemme olleet aina tekemisissä. Olen kasvanut siihen, että elämme rinnakkain kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Minulla on ollut onni tutustua muihinkin kehitysvammaisiin niin lapsiin kuin aikuisiin. Ei tulisi mieleenkään ajatella heitä vain vammansa kautta. Siksi koko keskustelu tuntuu minusta niin vieraalta. Uskon, että pelot häviäisivät kokemuksen myötä. Sitä ennen pitäisi antaa kehitysvammaisille mahdollisuus. Kohdella toisia kuten haluamme itse tulla kohdelluiksi.

Emily Perl Kingsley on kirjoittanut paljon lainatun vertauskuvallisen tarinan siitä, millaista on haaveilla lapsesta, joka ei yllättäen olekaan terve. Vertauskuvana on suunniteltu matka Italiaan, joka päätyykin aivan tuntemattomaan Hollantiin. (Koko tarinan voi lukea  vaikka erityislasten omaisten sivuilta )

”Hollannissa on tuulimyllyjä ja tulppaaneja, Hollannissa on jopa Rembrandtin maalauksia. Mutta kaikki tuttavasi ovat tohkeissaan Italian matkoistaan ja he kerskailevat kuinka ihanaa heillä siellä oli. Ja lopun elämääsi sanot: -Niin, sinne minunkin piti mennä. Sitä minä olin suunnitellut. Eikä se kipu haihdu koskaan, ei koskaan pois, koska unelman menettäminen on hyvin, hyvin merkittävä menetys. Mutta jos elät elämäsi surren sitä tosiasiaa, että et päässyt Italiaan, et ehkä milloinkaan ole vapaa nauttimaan niistä hyvin erityislaatuisista, hyvin ihastuttavista asioista, joita Hollanti tarjoaa." 




Myös muumeilta voi oppia elämänviisauksia:

"Hän oli hyvin omituinen, "vakuutti Pikku Myy "ihan vipsahtanut"
Äiti huokasi ja yritti oikaista jalkojaan "Mutta niinhän useimmat meidän tuttavamme ovat," hän sanoi "enemmän tai vähemmän."

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Ihanasti kirjoitettu <3 Terkkuja linnanneidolta ;)