Molemmat on ihmisiä

Tyttäreni kaverisynttäreillä mummi leikitti lapsia. Jokainen otti parin, seisoi tämän kanssa nenätysten ja tehtävänä oli pohtia, mitä meissä on samaa.

”Molemmilla on silmät!”
”Meidän mekoissa on valkoista.”
”Me tykätään jäätelöstä.”
”Molemmilla on laastari.”
”Molemmat on ihmisiä.”

Aikuisten maailmassa mietimme surullisen paljon sitä, miten erilaisia olemme. Miksi yläkerran teinit soittavat musiikkia kun minä haluan nukkua? Miksi turistit töllistelevät keskellä katua kun minun pitäisi mahtua tästä kiireesti töihin? Miksi joku tykkää jostakusta ja onko se Raamatun mukaan ookoo?

Ja se närkästyksen, ärsyyntymisen, vihapuheen ja vihapostin määrä! Enkelit itkevät taivaassa.

Olen menettänyt monta ihmistä lähipäivinä. Olen puhunut pitkän puhelun mummin 91 vee kanssa, minulla on häntä ikävä. Olen kuullut vakavista sairastumisista, uupumisesta, itkenyt ja lohduttanut itkevää.

On rakkauspuheen aika. Pitää keskittyä Molempina ja Meinä olemiseen. Minä haastan sinut pohtimaan, mikä kaikki meissä on samanlaista. Siinä sitä riittää ihmeteltävää. Koko loppuelämäksi.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Olipa kerran viisi nuorta tyttöä, joista kukin oli muuttanut kaukaa maalta suureen kaupunkiin opiskelemaan. Nuo nuoret neidot etsiytyivät muiden opiskelurientojen ohessa kuoroharrastuksen pariin ja löysivät toisensa samasta alttorivistä. Stemmoja veivatessa ja kuororetkillä ystävyys syveni ja lauleskelun lisäksi löytyi paljon muutakin yhteistä. Opiskelut etenivät ja ystävyys syveni. Tytöt tapasivat muutenkin kuin maanantaisin kuorossa, välillä koko porukalla, välillä erilaisin pienemmin kokoonpanoin.

Yhdessä juhlittiin synttäreitä ja pikkujouluja, jaettiin opiskelustressiä, puhuttiin ihmissuhteista ja pohdittiin monenlaisia tulevaisuuden haaveita. Itkettiin ja naurettiin. Parin vuoden jälkeen tanssittiin ensimmäisiä häitä Karjalassa, seuraavia Savossa ja kolmansia Pohjanmaalla. Yksi pariskunta kertoi avioitumisestaan postikortein ja sai muut tytöt kokoontumaan pikapikaa "kriisipalaveriin" yliopiston päärakennuksen kahvilaan. Myöhemmin tuo palaveri asettui hieman noloon valoon, koska se osui päivälle 11.9.2001, jolloin yllätyshäät eivät olleetkaan ainut yllättävä tapahtuma maailmassa. Viides tytöistä luuli, että ikuinen kaasous oli hänen kohtalonsa, mutta toisin kävi. Joitakin vuosia sitten kesän kuumimpana päivänä hänkin astui miehelään.

Kun ensimmäinen vauva syntyi, muut neljä tyttöä tekivät pyhiinvaelluksen katsomaan pientä tulokasta. Tuona joulukuisena iltana opiskelijakaksiossa koettiin pyhä hetki, kun pikkuinen tyttövauva toivotettiin tervetulleeksi ystäväpiiriin. Sittemmin on saatu toivottaa tervetulleeksi kaksitoista muutakin vauvaa. Jokaisesta naisesta vuorollaan on tullut myös äiti, monesta toistensa lasten kummeja. Tuo joulukuinen vauva on nyt jo teini, seurueen nuorimmat reilun vuoden ikäisiä. Monenlaisia äitiyden, perheen ja kasvatuksen haasteita on vuosien kuluessa yhdessä jaettu. Muuttoja, menetyksiä ja muutoksia on haikeina, murheellisina ja riemuiten läpikäyty.

Kokoonpano on kasvanut niin, että nuo viisi naista perheineen eivät enää mahdu kenenkään kotiin. Mutta halu kokoontua yhteen koko porukalla edes kerran vuodessa on niin suuri, että he vuokraavat leirikeskuksen, saapuvat kukin tahoiltaan nyyttärieväineen, laittavat illalla lapset nukkumaan ja höpöttävät yöhön asti sielujensa kyllyydestä. Kukapa erottaisi heitä niistä 19-vuotiaista kuorotyttösistä!


Johanna