Kolme vuotta sitten olisin inhonnut tätä blogia ja lähes jokaista sen kirjoittajaa. Erityisesti olisin inhonnut vauvojen ja pienten lasten vanhempia, jotka näennäisen huolettomasti kertovat arjen ihanista ja ikävistä sattumuksista.
Asia muistui mieleeni, kun luin Johannan kirjoituksen, jossa hän kertoi elämästään yksinelävänä aikuisena.
Kolme vuotta sitten epikriisissäni luki "primääri lapsettomuus". Olimme olleet mieheni kanssa yhdessä lähes kymmenen vuotta ja niistä lähes kahdeksan naimisissa. Lasta olimme toivoneet jo useamman vuoden ajan, ensin toiveikkaina, sitten pelokkaina ja lopulta vihaisina kaikkeen ja kaikkiin vauvoihin ja lisääntymiseen liittyvään.
Asiasta puhuttiin vain harvojen ja valittujen kanssa. Siihen liittyi niin paljon kipua ja syvää kokemusta epäonnistumisesta. Häpeää.
Noina vuosina opin, että ihmissuvun jatkaminen on kirjattu hyvin syvälle perimäämme. En ollut koskaan ajatellut, että naisen arvo olisi kiinni siitä, tuottaako hän jälkeläisiä vai ei. Sisälläni kuitenkin ääni huusi huonommuuttani naisena ja ihmisenä, sillä en ollut onnistunut sen mielestä tärkeimmässä: suvun jatkamisessa.
Ja minä huusin miehelleni. Puhe lapsesta rakkauden hedelmänä oli viiltävää pilkkaa. Rakkautemme täytyi olla perustavalla tavalla viallista, sillä juuri siinä olimme epäonnistuneet.
Tuona keväänä kolme vuotta sitten tyttäremme sai alkunsa petrimaljassa (miksi ihmeessä puhutaan koeputkivauvoista?), ja sain hänet ensimmäisen kerran syliini kylmänä ja kauniina helmikuun päivänä seuraavana vuonna. Vajaa kaksi vuotta sen jälkeen sain syliini hänen veljensä, joka oli aloittanut elämäänsä samassa maljassa siskonsa kanssa.
Olenko vielä vihainen? En.
Koenko vielä, että naisen elämän tärkein asia on suvun jatkaminen? En.
Ajattelenko vielä, että rakkautemme mieheni kanssa on viallista? En. Vaikka lapsemme eivät ole saaneet alkuaan kahden ihon kosketuksesta, he ovat todellisia rakkauden hedelmiä.
Koenko vielä epäonnistumista? En, vaan ylpeyttä perheestämme, juuri tällaisena.
18 kommenttia:
Onneksi olkoon perheenlisäyksistä! Mutta miten kirjoittaisit, jos vauvoja ei olisikaan syntynyt? Meitä on paljon, joilla lapsettomuus on lopullista. En ole koskaan kokenut olevani synnyttäneitä naisia huonompi. Olen uskonut, että kuitenkin minuakin on tarvittu ja olen tehnyt arvokkaan elämäntyön, vaikken perillisiä saanutkaan. Ymmärrän onnesi, mutta ehkä et ihan loppuun asti ajatellut kirjoittaessasi blogiasi.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Mikä tän blogin pointsi oikein on? Että sitten kun lapsettomaksi itsensä kuvitellut saakin lapsen, voi ajatella, että ei lapsia tarttekaan miksikään todisteeksi rakkaudesta? No ei tietenkään tarvitse. Se nyt on ihan älytön ajatus.
Jos kerran tiedät miten mieletöntä on kirjoittaa lapsettomuudesta sen jälkeen, kun on saanut lapsia, miksi sitten tehdä niin. Samanlainen aloitus, kun että: "ei millään pahalla..." ja sitten saa sanoa muka pahasti. Onnea vaan joo.
Hieno, avoin kirjoitus kipeästä aiheesta. Rohkeaa ja selkeästi sanoittavaa tekstiä tuskasta ja lopulta kaiken kääntymisestä hyväksi. Onnellista tuo kaikki. Iloitsen siitä.
Kahden ensimmäisen kirjoittajan linjoilla... vaikka itse olenkin "lapsellinen". Jos en olisi, olisi kirjoituksesi varmaan satuttanut aika paljon. Nyt se vain hämmensi, jätti oudon olon. Mutta sinun puolestasi iloitsen, ja toivon kaikkea hyvää perheellesi.
Lapsettomuuden kokeminen on oman kokemukseni perusteella syvälle ihmisyyteen sattuva ja todella kipeä asia. En osaa kuitenkaan itse ajatella niin, että lapsettomuuden kipuilun jälkeen tapahtuva lapsen syntymä jotenkin pyyhkisi pois tuon kokemuksen lapsettomuudesta. Kokemushan on kuitenkin ollut aito ja sitä on elänyt kipeäksi todeksi omassa elämässään. Asiasta kirjoittaminen on todellisesta kokemuksesta ja omasta kivusta kirjoittamista.
Kiitos kommenteistanne anonyymi 20.13 ja MJM. Oma kokemuksei on juuri samanlainen, mitä MJM kuvaat. Usein puhutaan lapsettoman identiteetin säilymisestä senkin jälkeen, jos lapsia sattuisikin tulemaan. Niin syvälle omaan olemiseen tuleva kokemus ei pyyhkiydy pois helposti.
Kiitos kommenteistanne myös teille anonyymit 18.30, 19.18 ja 21.31. Ymmärrän näkökulmanne. Tämä ei ollut tarina kahdesta lapsesta. Blogia aiemmin lukeneille on selvää, että olen kahden lapsen äiti. Tämä on tarina omista kokemusistani ja tunteistani lapsettomana yli viiden vuoden ajalta. Siitä, että lapsia ei aina (pitkään aikaan) ole ollut ja se on herättänyt minussa monenlaisia vaikeita ja yllättäviä tunteita. Ei yleisiä totuuksia, vaan ainostaa omia kokemuksiani. Tämän halusin tuoda omalta osaltani näkyväksi tässä blogissa, joka keskittyy pitkälti juuri lapsiin. On tärkeää, että täällä tulee näkyväksi myös erilaisia elämän todellisuuksia.
Anonyymi 18.30 kirjoitit, että et koe olevasi synnyttäneitä naisia huonompi Hyvä! Juuri niin itsekin ajattelen ja niin kuuluu ollakin. Jostain kummallisesta syystä, en omalla kohdallani kuitenkaan kokenut niin. Se ei liittynyt edes synnyttämiseen (tai lapsen kasvattamiseen), vaan jollain lähes järjettömällä tavalla ihmissuvun lisääntymiseen. Mutta kenestäkään muusta en ole ajatellut, enkä ajattele niin. Mieli on vain välillä kummallinen.
Anonyymi 19.18 puolestasi ihmettelit sitä, että lapset olisivat rakkauden mitta. Niin ei olekaan, todellakaan. Jostain syystä vain koin omalla kohdallani, että keskinäinen intohimomme ei ole tarpeeksi suurta saattamaan uutta elämää alulle. Tuolloin kokemus ei liittynyt kehenkään muuhun kuin meihin mieheni kanssa. En ajatellut niin yleisesti lapsettomista tai kenestäkään muusta. Nyt en enää ajattele niin myöskään meistä.
Lapseton ei omasta valinnasta,vaan siksi,ettemme lapsia saaneet,hoidoista huolimatta.
Mitä jos lapsia ei tule kaikesta yrittämisestä huolimatta? Jos se on lopullista, jää kysymään ensin miksi? Vuosien kuluttua; kuka minua käy katsomassa, kun olen vanha? Mistä jäin osattomaksi ilman omia lapsia?
Jos puolisosi sairastuisi vakavasti ja usean vuoden ajan pelkäisit hänen kuolevan. Siis oikeasti ja aidosti pelkäisit että jäät leskeksi. Tekisikö se sinut leskeksi? Entä sitten kun hän paranisikin kokonaan ja muisto leskeksi jäämisen pelosta olisi vielä kirkkaana mielessä. Kirjoittaisitko blogitekstin jossa kuvaisit itseäsi leskeksi kun kerran pelkäsit niin käyvän?
Lapsettomuuden pelkääminen on aito kokemus ja varmasti muuttaa ihmistä ja ajattelua. Et voi kuitenkaan kirjoittaa otsikolla lapseton, loukkaamatta oikeasti lapsettomia, jos kirjoituksen sisältö kertoo siitä miten ihanaa on nostaa se oma vauva syliin ja sitten vielä päälle ultrakuva. Et ole lapseton. Pelkäsit olevasi.
(Oikeasti lapsettomuushoitojen jälkeen pysyvästi lapsettomana ihmisenä tämä blogikirjoitus satutti)
PS. Tämä oli minun mielipiteeni lapsettomuusblogikirjoituksista. En ajattele sinua tai muitakaan kanssasi samassa tilanteessa olevia pahalla. Onnea perheestä. Olet siunattu.
Hohhoijaa. Lapsettomuudesta ei voi kirjoittaa niin, etteikö joku siitä vetäisi hernettä nenään.
Minusta tämä kirjoitus oli hieno. Jos kirjoittaja, joka on vuosia kärsinyt ihan oikeasta lapsettomuudesta, kokee asiat näin, niin miksi siitä pitää hermostua?
Anonyymi 9.20, olen kovasti pahoillani, että tekstini satutti sinua. Ymmärrän hyvin, että nyt en ole lapseton. Kolme vuotta sitten olin kuitenkin sitä, en vain pelännyt olevani lapseton. Olin ollut sitä jo monen vuoden ajan. Lapsettomuus on yhä osa minua, historiaani ja kokemusmaailmaani ja niistä kipeistä kokemuksista halusin kirjoittaa.
Anonyymi 0.39, kiitos kommentistasi. Nuo ovat suuria ja kipeitä kysymyksiä. Kiitos, kun jaoit niitä kanssamme.
Mä ymmärrän hyvin, että lapsettomuus on jollain lailla osa itseä vaikka onkin saanut lapsia. Itselläni pitkään jatkunut vapaaehtoinen lapsettomuus on oudolla tavalla osa identiteettiä, vaikka olen sittemmin saanutkin kaksi toivottua lasta. Ehkä toi blogin loppuosa (kysymykset ja vastaukset) oli vähän provosoiva (siis omasta mielestäni, ei varmasti tarkoituksella). Että esim. jos olisi pitkään sairastanut syöpää ja sitten parantunut siitä, niin olisihan se itsestään selvää, ettei enää ole vihainen ja niin edelleen, mutta sen korostaminen tuntuu hassulta, sillä se jotenkin alleviivaa sitä, että sairaus (tässä tapauksessa lapsettomuus) on "viallinen" tila. Tarkoituksenasi oli varmaan kertoa siitä, että lapsettomana ajattelit sen olevan viallinen tila ja nyt ymmärrät, ettei se ollutkaan, mutta mulle ainakin tuli sellainen kuva, että tarkoitit, että lapsettomuus on viallinen tila, ja nyt olet itse "pelastunut" siitä, nyt et ole enää epäonnistunut vaan onnistunut, ja saat olla ylpeä perheestäsi. En tiedä lukivatko muut sen näin, mutta itselleni tuli sellainen kuva. Joo, enpä kovin selkeästi itsekään ilmaise itseäni, terveisiä vaan kahden pienen lapsen äidiltä täältäkin.
Anonyymi 15.41, kiitos kommentistasi. Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Ikävää, että tekstistäni välittyi tuollainen kuva, se ei ollut tarkoitukseni. Minulle tunteiden muuttuminen ei käynyt kädenkäänteessä ensimmäisen lapseni syntymän myötä, vaan vähitellen ajan myötä niitä työstäen. Halusin lopun listallani kertoa, että nyt olen tässä vaiheessa omien tunteideni kanssa, en ylpeillä perheelläni tai lapsillani. Mutta kuten kirjoitin, ikävää että siitä tuli toisenlainen kuva.
Minulle ei ole myöskään ollut yksinkertaisen helppo asia, etteivät lapseni ole "luomuja", siis luonnolisesti alkunsa saaneita (sana jota edelleen inhoan). Siihen liittyi toteamukseni, että olen ylpeä perheestäni tällaisena. Sillä en siis itse tarkoittanut rinnastaa lapsettomuutta ja lapsellisuutta, vaan luonnollisesti ja hoitojen kautta alkunsa saaneita lapsia. Joka tapauksessa olen iloinen, että lapsien saaminen on meille mieheni kanssa ollut tälla tavalla mahdollista. Kuten jo keskustelusta on käynyt esiin, se ei ole itsestäänselvyys.
Mikäli emme olisi lapsia saaneet, toivon että olisin voinut kirjoittaa listan juuri samalla tavalla. Se olisi luultavasti vaatinut minulta paljon asioiden työstämistä, sillä olen huomannut, että vihasta ei ole helppo päästää irti. Kuvaamieni tunteiden kanssa eläminen oli kuitenkin raskasta ja myös sosiaalisesti invalidisoivaa. Siitä osaisi kertoa hyvin siskoni, jonka raskaus ja esikoisen syntymä katkaisi välimme täysin lähes puoleksi vuodeksi.
Kiitos vastauksistasi, joilla olet valottanut lisää tunteitasi ja elämääsi. Ei ole helppoa kirjoittaa noin vaikeasta asiasta. Tärkeää se kuitenkin on. Siunausta elämääsi!
T. Anonyymi 15.41
Kiitos paljon ja samoin siunausta elämääsi!
Kiitos liikuttavasta kirjoituksestasi. Kommentit osoittavat, miten kipeä asia on monille ja ehkä sen tähden se, mitä sanotaan, miten se sanotaan ja mitä jätetään sanomatta, herättävät niin voimakkaita tunteita, loukkaantumista, ärtymystä, liikutusta, lohdutusta. Et olisi voinut kirjoittaa tuon paremmin. Itse luen siitä aitoutta, riipaisevaakin avoimuutta vaikeassa asiassa. Se on koskettanut sinua ja koskettaa muita.
Iloitsen sydämestäni puolestasi ja rukoilen lapsettomuudesta kärsiville voimia ja elämän mielekkyyttä.
Liikutuin kyyneliin saakka, kun kirjoitustasi luin. Pakko oli jättää joku kommentti, vaikka postaus onkin monta kuukautta vanha.
Olen monesti ajatellu, että tuleekohan minulle koskaan sitä aikaa elämässäni, että voin kirjoittaa nuo ensimmäiset kaksi lausetta omaan blogiini.
Vielä ei ole tullut.
Minä pidin kirjoituksestasi todella paljon. Se antaa myös pienen toivon kipinän tälläiselle monesti jo toivonsa menettäneelle. Ja jo monesti selittämättömän lapsettomuuden edessä luovuttaneelle.
Itse olen yrittänyt siedätyshoitaa itseäni lukemalla toisten lapsiarjesta, rajansa kuitenkin kaikella.. :)
Kiitos kirjoituksestasi!
Lähetä kommentti