Muistan hatarasti, miten oudolta tuntui konfirmaation jälkeen, kun kaikki riensivät onnittelemaan. Ja itsestä tuntui jotenkin nololta, kun enhän ollut varsinaisesti tehnyt enkä saavuttanut mitään. Tuo muisto tulee mieleen näin äitienpäivänaattona. Äitiys ei ole mikään oma saavutus, vaan ihmeellinen saatu lahja, ansioton armo, haastava tehtävä.
Ja sitten toisaalta äitinä oleminen on välillä varsin raskasta, kuluttavaa ja väsyttävää, riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteiden sietämistä. Vaikka se on myös ilahduttavaa ja sydäntä onnesta pakahduttavaa. Ja ehkä tuosta alkuosasta johtuen tuntuu mukavalta ja jopa kohtuulliselta saada onnitteluja.
En minä tässä elämän- ja rahatilanteessa mistään kylpylälahjakorteista haaveile, en upeista kukkakimpuista, koruista tai shampanja-aamiaisista. Olisi mukavaa, jos olisi levollinen aamu yhdessä perheen kesken. Halauksia, hellyyttä ja läheisyyttä kiireettömästi. Kukkia on tienpientareet tulvillaan ja sämpylöitä löytyy meillä pakastimesta. Olisi kivaa, jos lapsi ja sen isä saisivat hauskan yhteisen hetken, kun he hiipisivät yhdessä napsauttamaan kahvinkeittimen päälle ja sitten tulisivat laulamaan paljon onnea vaan. Ja sitten tytär sanoisi vielä: ONNEA! Ylpeänä, koska sen sanan hän osaa ja tietää mitä se tarkoittaa. Ja minä olen niin valtavan onnellinen lapsestani, joka on toisinaan kovin raivostuttava.
Ehkä äitienpäivän syvempi idea onkin muistuttaa minua siitä, miten onnekas olen, mistä kaikesta tässä elämässä saan olla kiitollinen? Ja ehkä myös siitä, ettei minun onneni ole keneltäkään toiselta pois.
Siispä hyvää äitienpäiväviikonloppua äideille, iso(isoiso jne)äideille, tuleville äideille, äitiydestä haaveileville, sijaisäideille, varaäideille, äitiä ikävöiville! Jokaiselle uskallusta haaveilla ja toisaalta kykyä nähdä se hyvä, mitä omassa elämässä jo on.
Johanna
