Vanhemmuus kateissa?

 

 

Aina silloin tällöin törmää väitteeseen, että nykyajan ihmisiltä olisi jollain lailla vanhemmuus kateissa. Epäilemättä tässäkin väitteessä on oma totuutensa. Nuoriso toteuttaa nykyisin varsin vapaita käytöstapoja suhteessa opettajiin, naapurin täteihin ja aikuisiin ylipäänsä. En kuitenkaan ihan purematta niele ajatusta, että vanhemmuus ylipäänsä olisi jotenkin kateissa. Itse asiassa väittäisin, että vanhemmuus on tällä hetkellä pääsääntöisesti parempaa kuin koskaan aikaisemmin. Lapsista välitetään, heille osoitetaan hellyyttä, heitä kuunnellaan ja heihin suhtaudutaan aivan toisenlaisella kunnioituksella, kuin esimerkiksi sata vuotta sitten.

On toki totta, että joissain perheissä lapset eivät saa osakseen riittävää hoivaa ja huolenpitoa. Mutta on virhe kuvitella, että tässä on kysymys vain oman aikamme ilmiöstä. Huonoa vanhemmuutta on ollut aina. Uskoisin, että sitä on aikaisemmin ollut jopa enemmän kuin nykyään. Sata vuotta sitten monet lapset kärsivät alistavasta, välinpitämättömästä tai jopa julmasta kasvatuksesta. Ihan hyvissäkin kodeissa aikojen karuus saattoi johtaa siihen, että nelivuotias jäi kotiin vahtimaan nuorempiaan kun äiti oli navetassa. Nykyään moisesta seuraisi lastensuojeluilmoitus.

Vanhemmuuden katoamista tarjotaan selitykseksi sille, että nykyään lapset ja nuoret haistattelevat opettajille ja syrjäytyvät. Nämä ovat todella valitettavia asioita, mutta onko oikea selitys se, että vanhemmuus on nykyään huonompaa kuin ennen? Yksi syy siihen, miksi ennen ei haistateltu opettajille oli, että oppilaat tiesivät että siitä saa selkäänsä. Ja jos ei siitäkään uskonut, joutui koulukotiin, jossa sai vielä enemmän selkäänsä. Syy parempaan käytökseen saattoikin olla pelko, eikä parempi vanhemmuus. Syrjäytymisestä puheen ollen, vielä viisikymmentäluvulla oli hyvin vaikea syrjäytyä. Ihminen ei elänyt, ellei tehnyt työtä, paitsi jos oli syntynyt rikkaaseen sukuun. Alkoholin ja huumeiden saatavuus oli huomattavasti heikompaa kuin nykyään. Ei ollut tietokoneita, joita olisi voinut vetäytyä pelaamaan.

Nykypäivänä kasvatuksella on aivan toisenlaisia haasteita kuin aikaisemmin. Lapset pitäisi onnistua kasvattamaan onnellisiksi, tasapainoisiksi ja tuotteliaiksi ilman väkivaltaa ja pelkoa, monenlaisten laillisten ja laittomien markkinamiesten kehittämien houkutusten keskellä. Se vaatii valtavasti läsnäoloa, välittämistä, kärsivällisyyttä, keskustelua ja hyvänä esimerkkinä toimimista. Kun hyvä käytös ei perustu pelkoon eikä pakkoon, voi sitä synnyttää vain aito hyväntahtoisuus toista kohtaan. Aitoa hyväntahtoisuutta on kasvatuksessa paljon vaikeampaa saavuttaa kuin pelosta tottelemista, mutta siksipä se onkin äärettömän arvokasta.

Tero Pulkkinen, isoisä, perheterapeutti, pappi