Mokaviikko: Yhden kalanruotoparketin tarina

"Oli kaunis ja kuuma kesäpäivä vuonna 2010.
Vanhassa 50-lukulaisessa kerrostalon kattohuoneistossamme oli välillä kuuma, mihin keksin oivan helpotuksen: lapset parvekkeelle kylpemään.

Näin tehtiinkin monta kertaa, mistä kohta kaksivuotias esikoinen ja puolivuotias vauvelimme suuresti nautiskelivat.

Erään kerran olin sitten täyttämässä muovista kylpyammetta neljän neliön kylppäri-wc:ssämme. Lorottelin suihkulla vettä ammeeseen, jonka olin nostanut wc-pytyn päälle, koska amme ei yksinkertaisesti mahtunut muualle vessassa. Vauveli oli sylissä ja amme puolillaan, kun kaksivuotias taapertaa paikalle - ja nappaa ammeen laidasta kiinni.

Parikymmentä litraa vettä holahtaa suoraan eteisen kalanruotoparketille.
Kaksi sekuntia hölmistelyä.
Kolme sekuntia siihen, että nostan lapset pois lainehtivalta lattialta.
Neljä sekuntia siihen, että kaapaisen makkarista lakanat imemään vettä.
Minuuttia kaksikymmentä sekuntia kuivailua ja puuskutusta. Lapset ihmettelevät, mutta eivät itke.
Kolme minuuttia lattialistojen irroittamiseen. Lapset itkevät kun eivät saa käyttää vasaraa.
Minuutti barrikadien kyhäämiseen, etteivät lapset pääse eteiseen.
Kaksitoista minuuttia siihen, että googletan, mistä saada kosteudenkuivausvermeet paikalle.
Neljä minuuttia siihen, että saan kosteusmittaajan tilattua.
Seitsemän minuuttia jonotusta vakuutusyhtiön numeroon.
Kolme minuuttia keskustelua vahingonkorvausmenettelystä.
Neljätoista minuuttia puheluun vaimolle.

Seuraavana mielessä, kuinka asiasta kerrotaan juuri myydyn asunnon ostajille.

Kosteusmittaaja saapuu onneksi pian. Lattiaa puretaan hieman ja todetaan, että puu vettyi, mutta rakenteet eivät kastuneet. Seuraavat kaksi viikkoa kuljemme makuuhuoneeseen ja olkkariin muovisista vetoketjuovista ja kuuntelemme kuivauskoneiden laulua. Se on lapsista kivaa. Mutta ei niin kivaa kuin läpitunkemisen yrittäminen.
Koneiden lämpö on kohtuuton, mutta vehkeet saa onneksi sammuttaa yöksi.

No. Siitäkin selvittiin.
Vakuutus korvasi vahingon.
Asunnonostajat saivat vakuutusyhtiön kustantaman parketinhionnan.
Esikoinen, kohta viisi, ei tänäkään päivänä tiedä kaataneensa järkyttävää määrää vettä eteisen lattialle.
Meillä ei nykyään kylvetä parvekkeella."


TMKJEU*#17: "On olemassa toimivia lapsilukkoja ja niitä lapsilukkoja, joita pitäisi kutsua vauvalukoiksi. Kunnon lapsilukko edellyttää kymmenien kilojen painon nostamista tai peruskoulun päättötodistusta."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko 

Mokaviikko: Pingottajamutsi

Meillä ollaan harjoiteltu tällä viikolla suurella innolla uusia toiminnallisia taitoja. Äidin itsehillintä on koetuksella, kun pitää seurata sivusta pienen tasapainoilua ja nurin muksahtelua hänen opetellessaan sinnikkäästi uusia tapoja liikkua ja leikkiä. Yllättävän vähillä itkuilla on selvitty, ja pikkuinen jaksaa leikkiä itsekseen entistä pidempiä aikoja. Monta kertaa on kyllä tehnyt mieli syöksähtää avuksi horjumista katsellessa.

Välillä ei meinaa millään pysyä vauhdissa. Salannopea on se liike, jolla rinnuksille tai pöydälle tipahtanut ruoka levitetään ympäri naamaa ja vaatteita, hierotaan silmiin ja tukkaan. Samantyyppisellä tehokkuudella levitetään vaipan sisällöt ympäriinsä, jos ote pienestä jalasta lipsahtaa hetkeksikin. Tarttumaetäisyys laajenee myös jatkuvasti ja hiukan kauhuissani jo odottelen isompaa liikkeelle lähtöä. Ei olis mun puolesta mitään kiirettä sen kanssa.

Paljon on tullut mietittyä, että mitenköhän ihmeessä sitä osaisi ottaa äitinä riittävän rennosti? Miten osaisi antaa lapselle tilaa löytää omat juttunsa ja tapansa tehdä asioita? Tilaa tehdä omat mokansa ja oppia elämään. Mistähän ihmeestä oma pingottaminen on peräisin? Vai onkohan tämä taipumus kaikkien äitien vaivana?

Ehkäpä terve annos laiskuutta ja oman ajan ja elämän kaipuuta tasapainottaa tilannetta jossain vaiheessa. Toivoa sopii ainakin. Sitä odotellessa keskityn ihailemaan upean poikani urheilusuorituksia ja syöksyilen lohduttamaan kun muksahdellaan.

Henna Aa

Mokaviikko: Syviä mietteitä palaneen ruokalapun äärellä

Etukäteen ajattelin, että tämä mokaviikko on ihan pala kakkua. Mokailtuahan tulee monella tapaa päivittäin. Mutta nyt huomaan, että onkin aika haastavaa valita, minkä tasoisen mokan valitsisin. Tavallaan kirjoitin mokasta jo viime viikolla, kun kerroin, miten otin lapsen mukaan tilaisuuteen, johon levoton leikki-ikäinen ei aivan sulautunut.

Joskus  tekemiään virheitä on vaikea saada mielestään ja joskus niistä muistutetaan, vaikka haluaisi itse jo unohtaa. Minulle kävi sinänsä ja onneksi vain pieni, mutta ikävä moka lapsen ruokalapun kanssa. Meitä oli useampi kokki samassa keittiössä ja tyypilliseen tapaani kuljin rutiininomaisesti laittamassa tavaroita takaisin paikalleen (= voidaan myös nähdä ärsyttävänä tapana jatkuvasti korjata muiden jälkiä). Laitoin siis muovisen ruokalapun leivänpaahtimen päälle tarkistamatta sitä tosiseikkaa, että leivänpaahdin oli käynnissä. Siinä mustuivat ja paloivat niin leivät kuin ruokalappukin.

Koska lappu on kuitenkin vielä käyttökelpo, olemme sitä käyttäneet. Ja niinpä joka kerta lapsi näyttää palanutta osaa lapussa ja sanoo kiihtyneenä: "Äiti!" Ja sitten minä selitän, että äidille tuli vahinko, muttei käynyt kuinkaan. Lappu vain vähän paloi. Ja sitten lapsi sanoo: "Ei hätää, ei haittaa!" Ja syö tyytyväisenä.

Varmasti lapsen iästä ja sanavaraston kehittymisestä johtuen ilmaisut: "Ei haittaa" ja "ei hätää" ovat tulleet jokapäiväiseen käyttöön.

Miten minä voisin olla siirtämättä lapselleni omia pelkojani? Voinko mitenkään suojella lasta niin, ettei mitään todellista hätää tulisi? Tai toisaalta, miten minä helposti hätääntyvä voisin antaa esimerkkiä siitä, ettei mokaaminen haittaa ja että kaikenlaisesta hätäännyttävästäkin voi selvitä?

pohtii Johanna

Mokia mokia... Mokaviikko siis käynnistettäköön

Nyt tästä hetkestä alkaa tämän blogin mokaviikko.

Eihän meistä kukaan tietenkään tee mokia, eihän?
Täyttä palturia tuo edellinen, tuskinpa kukaan onnistuu elämään mokailuitta.

Lastenohjaajana tulee kyllä mokailtua.
Vasta tässä viime viikolla menin pitämään pyhishetkeä ja ihmettelin, että miksei ketään ole paikalla. Ilmeisesti koko pyhistä ei ollut tarkoituskaan olla olemassa. Kalenterissani se kuitenkin hienosti komeili.

Entä kuinka noloa on kutsua poikaa tytöksi vahingossa. Kaikista nolointa tässä oli se, että minulle on joku tehnyt lapsena aivan saman jutun. Silloin siis kun vielä omistin pitkät hiukset.

Yhden katastrofin aineksen pystyy myös saamaan villitsemällä muutenkin vauhdikasta ryhmää. Olen sen jokusen kerran tehnyt. No lopputulos oli aika kaoottinen. Ainakin lapsilta tuntui olevan hauskaa :D

Tällaisilla lähdin tänään liikkeelle.

Ekstra-mokana vielä tämä käsittämätön bloggausaika. Olen normaalisti aivan aikataulussa, mutta nyt aivan unohdin koko kirjoitusvuoron. Että sillä tavalla.

Tästä kaikesta huolimatta ja sen takia ihanaa kevättä. Ei pelätä mokia niitä tulee ja menee ja joskus niistä voi jopa jotain oppiakin. Ehkä.

- Jani -