Mokaviikko: Pingottajamutsi

Meillä ollaan harjoiteltu tällä viikolla suurella innolla uusia toiminnallisia taitoja. Äidin itsehillintä on koetuksella, kun pitää seurata sivusta pienen tasapainoilua ja nurin muksahtelua hänen opetellessaan sinnikkäästi uusia tapoja liikkua ja leikkiä. Yllättävän vähillä itkuilla on selvitty, ja pikkuinen jaksaa leikkiä itsekseen entistä pidempiä aikoja. Monta kertaa on kyllä tehnyt mieli syöksähtää avuksi horjumista katsellessa.

Välillä ei meinaa millään pysyä vauhdissa. Salannopea on se liike, jolla rinnuksille tai pöydälle tipahtanut ruoka levitetään ympäri naamaa ja vaatteita, hierotaan silmiin ja tukkaan. Samantyyppisellä tehokkuudella levitetään vaipan sisällöt ympäriinsä, jos ote pienestä jalasta lipsahtaa hetkeksikin. Tarttumaetäisyys laajenee myös jatkuvasti ja hiukan kauhuissani jo odottelen isompaa liikkeelle lähtöä. Ei olis mun puolesta mitään kiirettä sen kanssa.

Paljon on tullut mietittyä, että mitenköhän ihmeessä sitä osaisi ottaa äitinä riittävän rennosti? Miten osaisi antaa lapselle tilaa löytää omat juttunsa ja tapansa tehdä asioita? Tilaa tehdä omat mokansa ja oppia elämään. Mistähän ihmeestä oma pingottaminen on peräisin? Vai onkohan tämä taipumus kaikkien äitien vaivana?

Ehkäpä terve annos laiskuutta ja oman ajan ja elämän kaipuuta tasapainottaa tilannetta jossain vaiheessa. Toivoa sopii ainakin. Sitä odotellessa keskityn ihailemaan upean poikani urheilusuorituksia ja syöksyilen lohduttamaan kun muksahdellaan.

Henna Aa

Monia armorikkaita vuosia

Kaksi vuotta sitten kirkkaana helmikuisena pakkaspäivänä tapasin maailman hurmaavimman ihmisen. Tuolloin hän oli reissusta rähjääntynyt, näkemisestäni hieman järkyttynyt ja aika nälissään. Ei kuitenkaan mitään, mitä läheisyys, ruoka ja kylpy eivät olisi parantaneet.

Esikoityttäreni täyttää lauantaina kaksi vuotta. Nämä vuodet ovat olleet täynnä iloa ja riemua, läheisyyttä ja rintaa puristavaa rakkautta. Jos minulle olisi kerrottu kolme vuotta sitten, kuinka ihanaa elämä lapsen kanssa voi olla, en olisi uskonut. Totta puhuen en olisi uskonut sitä neljä kuukautta lapsemme syntymän jälkeenkään.

Suurin syy elon ihanuuteen on valloittava tyttäreni. Hän on älykäs, nokkela ja kekseliäs. Harvoin olen tavannut hänenlaistaan tilannekomedian mestaria, jonka huumorissaan on välillä myös brittiläisen kuivakkaita piirteitä. Hän on suora ja selkeä ja jo pienestä pitäen tiennyt, mitä tahtoo. Ihailen hänen mutkatonta suhtautumista itseensä ja haluihinsa ja tarpeisiinsa. Siinä ei ole mitään peliä, vain rehtiä itsensä todesta ottamista.

Hieman ennen kaksivuotispäiväänsä hän on saanut uuden roolin, hänestä on tullut isosisko. Sen roolin hän kantaa suurella ylpeydellä. Hän puhuu "minun omasta veljestä" ja tutkii kiinnostuneena pieniä sormia. Veli halutaan nähdä ensimmälseksi aamulla ja illalla veljelle annetaan iltasuukko vatsalle.

En tiedä, kaipaako hän mennyttä aikaa, omia kahdenkeskisiä hetkiämme ja paikkaansa sängyssä vanhempiensa välissä. Ehkä välillä. Minä sen sijaan kaipaan niitä useinkin. Toivon, että vielä tulee aika, jolloin voimme nukkua päiväunia kahden poski poskea vasten tai voin olla hänelle läsnä tiuskimisen sijaan kaikella sillä hellyydellä ja rakkaudella, jota häntä kohtaan tunnen. Kaipaan sitä niin, että kipeää tekee. Sillä hän on minun oma, erityinen esikoistyttäreni.