Olen opiskellut dialogisuutta, ja välillä opettanutkin. Viimeisimmällä kurssilla yksi kantavia teemoja oli ajatus "moka on lahja".
Ensin ajatus jakoi ihmisten mielipiteitä. Onko mitään mieltä tehdä tietoisia virheitä, jotenkin laskelmoidusti? Tuskin. Seuraava ajatus oli se, että kun emme ihmisinä - kasvattajina varsinkaan - ole täydellisiä, vaan teemme virheitä, niin voisimmeko suhtautua niihin riittävän kevyesti? Olisiko meillä varaa antaa mallia siitä, kuinka virheitä voi myöntää ja niille hymyillä? Jos täydellisyyden tavoittelu vieraannuttaa, mutta virheet yhdistävät ihmisiä?
Olen alkanut uskoa siihen, että rento suhtautuminen omiin ja toisten virheisiin tuo arkeen armollisuutta. Kun omia kasvattajan ratkaisujani muistelen, niin helposti muistan juuri niitä tilanteita, joissa jäin itse oppijan paikalla.
Niin kuin silloin monta vuotta sitten, kun jostakin syystä korotin ahkerasti ääntä pienelle tytölle. En muista mistä syystä. Mutta muistan hänen lauseensa hetkeä myöhemmin: "Anteeks isi, kun sä huusit mulle..."
Niin kuin silloin, kun kesähelteellä automatkalla vastailin, että "kyllä se huono olo menee pian ohi, kohta päästään suuremmalle tielle". Hetken päästä oksennusta oli takapenkki täynnään. Päästiin suuremmalle tielle paljon myöhemmin.
Olen unohtanut hakea lapsia päiväkodista, jättänyt aurinkovoiteet kotiin, lukenut vaelluskarttaa väärin, murtautunut säästöpossuihin ja pettänyt lupauksia. Kuitenkin lapset ovat armollisia, viisaita ja sinnikkäitä. He eivät lue aikuista virheiden läpi. Lapsi osaa antaa anteeksi, se on suurta.
Sitä paitsi lasten kanssa oppii väistämättä myös huumorintajua. Niin kuin silloin, kun pelasimme Afrikan tähteä. Peli oli jo hyvässä vaiheessa, kun lapsi ilmoitti sivulauseessa: "tuolla se Afrikan tähti minua odottaa..." Ja niin kuin silloin, kun kerroin pettyneenä, että en päässyt maratonia alle neljään tuntiin, ja lapsi vastasi: "mutta olihan tuo ihan hyvin sinun tasollasi..."
Jarmo Kokkonen, isä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti