Mitä sä teet vapaa-aikana?

En tiedä mitään parempaa kuin arki lapseni kanssa. Nautin suunnattomasti siitä, että elämässäni on jotain niin hienoa, kuin pieni, avoin ihminen. Mikään äitienpäivähörsölällyluritus ei ole minusta liian imelä kuvaamaan sitä, miten hämmästyttävä lahja lapsi on.

Kun aloitin uudessa työpaikassa viime kesän kynnyksellä, ensimmäiseksi työpäiväkseni sattui tiimin virkistyspäivä. Istuimme aamiaisella ja pomo ehdotti, että esittäydymme jokainen tullaksemme tutummiksi. Mietin kuumeisesti, miten tekisin fiksun vaikutelman näihin naisiin. He tiesivät jo koulutus- ja työhistoriani, mitä siis paljastaisin itsestäni. Kehtaisinko kertoa että olen yksinhuoltajaäiti? Ja että nimenomaan olen ihan ensimmäiseksi aina äiti.

Eräs entisen elämäni esimiehistä puhuu usein siitä, että työpaikkahakemus, joka alkaa sanoilla ”olen puutarhanhoitoa harrastava kolmen lapsen äiti ja meillä on kultainennoutaja”, lentää roskiin. Työssä tulee ensisijaisesti olla ammattilainen. Ketään ei kuulemma kiinnosta rekrytointivaiheessa, minkä värisellä Audilla mies ajaa. Ja tottahan se on.

Virkistyspäivän aamiaisella mielessäni pyörivät nämä varoituksen sanat. Enhän halunnut ”lentää roskiin” uusien tärkeiden kontaktien silmissä. Mutta kierroksen edetessä kuulin, miten nämä tiimini ihanat naiset kertoivat kukin paitsi työstään, ylpeänä ja onnellisena lapsistaan. Enkä ollut siinä pöydässä ainoa yksinhuoltajakaan.

Eilen tapasin työpaikkalääkäriämme. Yksi hänen kysymyksistään oli, mitä teen vapaa-aikanani. Sitten hän jatkoi: ”siis onks sulla ylipäätään vapaa-aikaa, siis että lapsi ei oo siinä?”

Arvatkaapa, nousiko verenpaine? Nielaisin kiukkuiset sanani siitä, että elämässäni parhaat hetket ovat niitä, joina saan olla lapseni kanssa. Mutisin jotain ulkoilusta ja lukemisesta, ajattelin, että se kuulostaisi uskottavalta ja järkevältä.

Illalla kotona luin satukirjaa leijonaksi pukeutuneelle lapselleni. Kurkussa oli itku, sillä tuntui, kuin olisin vähätellyt hänen arvoaan lääkärissä. Tänään lapseni on isänsä luona ja minä ikävöin häntä joka sekunti. Ja vapaailtani kunniaksi siivoan kaappeja ja puhisen fiksumpia vastauksia antiikkiset asenteet omaavalle keski-iän ylittäneelle valkoiselle lääkärille.

 

Henna Äm

Äitienpäivämietteitä

Muistan hatarasti, miten oudolta tuntui konfirmaation jälkeen, kun kaikki riensivät onnittelemaan. Ja itsestä tuntui jotenkin nololta, kun enhän ollut varsinaisesti tehnyt enkä saavuttanut mitään. Tuo muisto tulee mieleen näin äitienpäivänaattona. Äitiys ei ole mikään oma saavutus, vaan ihmeellinen saatu lahja, ansioton armo, haastava tehtävä.

Ja sitten toisaalta äitinä oleminen on välillä varsin raskasta, kuluttavaa ja väsyttävää, riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteiden sietämistä. Vaikka se on myös ilahduttavaa ja sydäntä onnesta pakahduttavaa. Ja ehkä tuosta alkuosasta johtuen tuntuu mukavalta ja jopa kohtuulliselta saada onnitteluja.

En minä tässä elämän- ja rahatilanteessa mistään kylpylälahjakorteista haaveile, en upeista kukkakimpuista, koruista tai shampanja-aamiaisista. Olisi mukavaa, jos olisi levollinen aamu yhdessä perheen kesken. Halauksia, hellyyttä ja läheisyyttä kiireettömästi. Kukkia on tienpientareet tulvillaan ja sämpylöitä löytyy meillä pakastimesta. Olisi kivaa, jos lapsi ja sen isä saisivat hauskan yhteisen hetken, kun he hiipisivät yhdessä napsauttamaan kahvinkeittimen päälle ja sitten tulisivat laulamaan paljon onnea vaan. Ja sitten tytär sanoisi vielä: ONNEA! Ylpeänä, koska sen sanan hän osaa ja tietää mitä se tarkoittaa. Ja minä olen niin valtavan onnellinen lapsestani, joka on toisinaan kovin raivostuttava.

Ehkä äitienpäivän syvempi idea onkin muistuttaa minua siitä, miten onnekas olen, mistä kaikesta tässä elämässä saan olla kiitollinen? Ja ehkä myös siitä, ettei minun onneni ole keneltäkään toiselta pois.

Siispä hyvää äitienpäiväviikonloppua äideille, iso(isoiso jne)äideille, tuleville äideille, äitiydestä haaveileville, sijaisäideille, varaäideille, äitiä ikävöiville! Jokaiselle uskallusta haaveilla ja toisaalta kykyä nähdä se hyvä, mitä omassa elämässä jo on.


Johanna