Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsuusmuisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsuusmuisto. Näytä kaikki tekstit

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Turvallista matkaa!

Tänään on kummityttöni Ainon konfirmaatiopäivä. Paljon onnea Aino! Hän on seitsemästä kummilapsestani toinen, joka on jo saavuttanut rippikouluiän. Tiedän tämän kliseeksi, mutta silti: Miten aika on voinut mennä näin nopeasti? Vastahan olin kummina siunaamassa kastemekkoon puettua pikkuista ja nyt tuo vauva on lähes aikuinen ja astelee kavereineen alttarille konfirmoitavaksi.  Hienoa, juhlavaa, haikeaa.

Mitä kaikkea näinä "kasvun vuosina" (kirkkokäsikirjan ontuva ilmaus) on kummilapsen elämässä tapahtunut? Tietysti vaikka mitä, pohja koko elämälle. Ja mikä on ollut minun osuuteni kummilapseni kasvun vuosissa? Useimpien kummilasten kohdalla aika mitätön. Postikortteja olen reissuilta lähettänyt, about jouluna ja synttäreinä lahjonut jollain pienellä jutulla. Mutta mielessä ovat kummilapset usein ja rukouksin olen heitä välillä muistanut. Sitä toivon omankin lapseni kummeilta.

Edustan sitä ihmisryhmää, joka yrittää epätoivoisesti saada muistoja talteen. Kirjoitan hataria merkintöjä ylös kalenterin kulmaan, aloitan päiväkirjan ja sitten se taas jää. Taas tällä viikolla surin sitä, etten ole tarpeeksi aktiivisesti täyttänyt lapseni vauvakirjaa, mm. hampaiden puhkeamisjärjestys on raportoimatta. Niin paljon olisi kaikenlaisia hassuja pieniä sattumuksia, uusia sanoja ja merkittäviä kohtaamisia, joita olisi myöhemmin mukava muistella. Mutta yritän lohduttaa itseäni sillä, että kuitenkin lienee parempi olla täysillä läsnä hetkessä kuin miettiä, miten sen saisi säilöön. Koska kameran kuvassa se kaikki rakkaus ja välittäminen ei ehkä näy, mutta toivottavasti vielä myöhemminkin tuntuu.

Johanna
 Tämä loisto-otos on Alavuden kirkosta toissakesältä, kummipoikani Akselin konfirmaatiojuhlasta.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Lähi(ö)metsäretkeläisten luomuviriketulva

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan nykyään vanhempien ongelma on, että työnnämme lapsille virikkeitä liian kovalla tahdilla. Yhdysvalloissa lapsella on jo ennen syntymäänsä keskimäärin 15 lelua häntä odottamassa.
Sinkkonen sanoo, että lasten tehtävä on säntäillä metsässä räkä poskella ja tehdä asioita, joissa ei ole päätä eikä häntää.

Viime aikoina olen mielessäni useaan otteeseen palannut lapsuuden kesiin.  
Mikä lie tämänkin pohdiskelun laukaissut, mutta jotain kokemastani maaseutulapsuudesta haluaisin siirtää kaupunkiympäristössä kasvaneille lapsilleni.
Ehkä siitä tuo Sinkkosen ajatuskin tuli mieleeni.

Onneksi luontovirikkeitä (vai pitäisikö sanoa luomuvirikkeitä) on myös kaupunki pullollaan, kun vain viitsii avata silmänsä.

Viime kesänä tässä suhteessa auttoivat kaksi säännöllisen epäsäännöllistä asiaa: puutarhaperhekerho sekä lähimetsäretket.
Metsämansikoiden kypsymisen aikoihin ei tarvinnut kuin vihjata metsään menemisestä niin lapsilla oli jo kengät jalassa ja käsi ovenkahvalla. Viikottaisilla palstavierailulla lapsista kuoriutui hetkessä esiin paljasjalkaisia multanaamoja.

Tänä vuonna puutarhapalsta korvautui parvekeviljelyllä. Lapset muistuttavat päivittäin auringonkukkien, mansikantaimen ja yrttien vedentarpeesta. Harvoin parvekkeelta tullaan ihan kuivana takaisin sisälle. Mutta ei myöskään allapäin.

Viime viikonloppuna ensimmäiset kypsät metsämansikat pilkistivät tutulla apajalla, muutaman hehtaarin metsäkaistaleen laitamilta, aivan kivenheiton päästä kotoa. Sadat mansikat helottivat vielä vaaleanvihreinä. Eikä niiden kypsymiseen mene kauaa. Sitten ovatkin vuorossa vadelmat ja mustikat.

Kaikkea tätä odotellaankin jo sinkkoslaisittain ihan "räkä poskella".

TMKJEU*#21: "Mitä vaikeampaa asiaa vanhempi onkaan tekemässä, sitä suuremmalla innolla yksivuotias haluaisi tehdä juuri sitä samaa."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vappupallo

Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani liittyy vappuun.

Olin vähän alle 3-vuotias, kun sain vapputorilta ihan ikioman heliumpallon. Se ei ollut sellainen foliopallo kuin nämä nykyiset, vaan oikein aito ilmapallo. Se oli punainen isonenäinen hiiri ja olin saanut sen aivan itse valita. Olin onnesta soikeana.

Isä laittoi pallon automme takaluukkuun ajomatkan ajaksi. Olisin halunnut sen tietysti viereeni, mutta minulle perusteltiin, että niin suuri pallo olisi haitannut ajoa. Ei auttanut kuin odottaa tuo tuskaisen pitkä parin kilometrin matka kotiin, jotta saisin esitellä hiiripallon kaikille pihan lapsille.

Lopulta seisoin kotikerrostalomme parkkipaikalla  innokkaana odottamassa jälleennäkemistä. Ilmeisesti pallo ei ollut ihan yhtä tärkeänä vanhempieni mielessä, sillä ronskisti vaan isä riuhtaisi takaluukun auki ja HUPS!...

Sinne lähti pikku-Jonnan pallo, taivaan tuuliin!!

Olin niin pieni, etten vielä tuossa vaiheessa tajunnut tilanteen lopullisuutta. Se alkoi valjeta vasta kun olimme jo juosseet kotiimme kuudenteen kerrokseen ja parvekkeelle katsomaan pientä punaista pistettä taivaanrannassa. Tuona päivänä viimeistään tajusin, kuinka typeriä aikuiset voivatkaan olla. Itkusta ei ollut tulla loppua. En olisi ikinä voinut uskoa, että aika parantaa niinkin syvät pikkutytön haavat ja joskus vielä tuo muisto muuttuisi katkerasta huvittavaksi.

Mitä tästä opimme? Älä ikinä avaa kokonaan ja vauhdilla auton takaluukkua, jossa on heliumpallo sisällä!

Näillä eväillä oikein iloista vappua kaikille!

Jonna

Ps. En malta olla laittamatta kesärenkutusta mukaan, sillä vappuna ollaan jo melkein kesässä. Kuuntele biisi klikkaamalla tästä. :)