Pieniä ihmeitä.

”Sun puhees täyttää huoneen
en siitä ymmärtää voi sanaakaan,
mut ehkä samaan juoneen
minut tuut jo pian tempaamaan.”

Kuuntelemme usein iltaisin Ipanapan iltalauluja. Levyllä on aivan ihania kappaleita. Tämä Aki Sirkesalon sanoittama ”Pikkuihminen” on yksi niistä.

”Kädet ilmaa kahmii
jalat polkee, suu selittää.
Katseesi kaiken ahmii,
mitä miettiikään sun pieni pää?”

Puolivuotiaan poikani kädet todellakin kahmivat ilmaa, jalat polkevat minkä ehtivät ja jokellus täyttää huoneen. Oman äänen kaikua on ihana kuunnella ja kiljahtelu on sen mukaista.

”Oon yksi miljoonista
kerro miksi minut valitsit?
Tän pallon tallaajista
miksi juuri minut kesytit?”

Edellistä säkeistöä kuunnellessa tunnen kiitollisuutta. Lapset muuttivat elämän kertaheitolla. Ennen tuli usein katsottua miehen kanssa elokuvia yömyöhään ja nukuttua aamulla pitkään. Ei siinä ollut mitään vikaa, mutta ei ole tässäkään. On ihanaa olla näiden pienten äiti.

Tekstin lopussa oleva kertosäe kiteyttää hyvin lasten huimaa kasvamista ja oppimista. Joka päivä tapahtuu pieniä ihmeitä. Pienempi poika nytkyttelee konttausasennossa ja lähtee siitä minä hetkenä hyvänsä liikkeelle. Sillä tavalla etenemällä pääsee jo huomattavasti nopeammin sinne missä tapahtuu (ja toisinaan myös sattuu). Minä pysyn kiireisenä, kun yritän tehdä tutkimusmatkoista turvallisia mm. keräämällä isoveljen pikkuautojen rengaskumeja pois pienten sormien ulottuvilta.

Isommalla pojalla on jatkuva hoppu. Pitää juosta ja kiipeillä, mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman korkealle. Pysähtyä ei kannata, ellei sitten lähistöllä näy lumiaura, rekka, roska-auto tai traktori. Niiden nimet ja ominaisuudet pitää kysellä äidiltä, joka ei ymmärrä koneista ja kulkuneuvoista juuri mitään. Elämä on täynnä uutta ja ihmeellistä niin pikkuihmisille kuin minullekin.

”Hei, me eletään nyt aikaa
pienten ihmeiden.
Elämä on taikaa,
sä tiedät sen
pikkuihminen.”