Kysymysviikko: Mies hoitovapaalle, puolesta ja vastaan

Henna kysyi: Mitä sanoisit miehelle, joka harkitsee hoitovapaalle jäämistä? Mihin on syytä varautua? Mikä on parasta? Mikä vaativinta? 

Taannoin kirjoittelin joitain tuntoja hoitovapaalle jäämisestä, jossa totesin hoitovapaalla olevan miehen edelleen olevan jonkinlainen kummajainen tai vähintään jollain tavalla erityisasemassa. Mutta mitä sanoa miehelle, joka harkitsee hoitovapaalle jäämistä?

Nyt aion kirjoittaa kuin mies miehelle, joten naiset, olkaa hyvät ja lopettakaa lukeminen tähän ;)

---- Mies miehelle teksti alkaa  ---- Lyhyesti ja ytimekkäästi: TEE SE! Se on mahdollisuus, jota et jälkeenpäin saa takaisin. Anna mennä. ---- Mies miehelle teksti päättyy tähän, naiset saavat jatkaa lukemista tästä eteenpäin, miehille asia tulikin jo selväksi ----

Yleisimmät epävarmuustekijät hoitovapaalle jäämiseen liittyvät...

1. taloudellisiin edellytyksiin
   
   Mies, jos tienaat enemmän kuin puolisosi, muista että progressiivinen verotus tasaa tuloja eivätkä nettotulot laske niin dramaattisesti. Miettikää myös, voisiko vähemmälläkin pärjätä.
   
   Päiväkotimaksut ovat etenkin useampilapsisissa perheissä jo sen verran suuret, että hoitovapaalle jääminen on itse asiassa ihan edullinen ratkaisu.
   
    


2. sosiaalisiin suhteisiin
   
   Äideillä on usein joku kaveri jollain perhevapaalla, jolloin ennestään tuttua seuraa ja vertaistukea on helppo etsiä. Suosittelen miehille hakeutumista avoimiin perhekerhoihin, joista yleensä löytyy seuraa ja valmiiksikeitettyä kahvia. Et ehkä pääse heti sisään sosiaaliseen maailmaan, mutta toisella tai kolmannella kerralla olet jo vakiokalustoa.



3. osaamiseen ja selviämiseen
   
   Hoitovapaalla joudut opettelemaan tiettyjä arjen pyörittämiseen liittyviä asioita, kuten kuinka saada lapsi nukahtamaan päiväunille tai kuinka käydä lapsen(/lasten) kanssa yhtä aikaa vessassa.
   
   Lapsi muodostaa syvemmän kiintymyssuhteen hyvin nopeasi kotonaolevaan vanhempaan ja moni asia lasten kanssa menee sen synnyttyä jouhevammin kuin työssäkäyvänä vanhempana. Sukupuoli ei tee eroa siihen, kuinka hyvin pesee pyykkiä, laittaa ruokaa tai letittää lapsen tukkaa (tiukoin paikka itselläni).
   
   Jos et osaa jotain taitoa, opit kyllä ja voit tulla jossain jopa puolisoasi paremmaksi ;)

  

Mitä tästä kaikesta sitten oikein saa?

1. Opit tuntemaan lapsesi ja lapsesi sinut
   
   Kotona olevan vanhemman suurin aarre on siinä, että saa olla se, joka näkee ja kokee asiat, eikä vain se, joka kuulee kaikesta jälkikäteen.
   
   Lukemattomat vanhat herrat ovat kertoneet minulle, miten he katuvat jälkikäteen, ettei heillä ole ollut riittävästi aikaa omille lapsilleen. Joidenkin kohdalla lopputulos on ollut se, että suhde omiin lapsiin on jäänyt aikuisiälläkin etäiseksi.




2. Näkökulmaa
   
   Hoitovapaalla näet maailman, johon et muuten pääsisi kurkistamaan. Parhaimmillaan niin huolet ja murheet kuten ilot ja onnenaiheetkin jaetaan hiekkalaatikkoyhteisön kesken. Sukella mukaan!
   Se paitsi avartaa omaa maailmankuvaa, myös tarjoaa helpotusta arjessa jaksamiseen.
   Olen huomannut, että puolison kanssa on helpompi löytää arkisista asioista yhteisymmärrys, kun puolin ja tosin tiedetään, mitä kotona oleminen oikein on.




3. Stressittömyyttä
   
   Kotona olemiseen ei liity työelämän stressaavuutta. Stressittömyys ei toki tarkoita peukaloiden pyörittelyä. Kotona oleminen ainakin näin kolmen lapsen kanssa on varmasti työläämpää kuin toimistotöissä käyminen - mutta suhteellisen  stressivapaata!

Mikä on vaativinta?

Kotona olemisen vaativin puoli löytyy omien korvien välistä. Riittämättömyyden tunteen kanssa on tultava toimeen ja oma vajaavaisuus on vain hyväksyttävä. Asiat eivät usein mene suunnitellusti, vaan arjessa tapahtuu paljon kaikkea yllättävää. Senkin kanssa pitää opetella elämään.


Janilta kysyisin, kenelle suosittelisit lastenohjaajan työtä ammatiksi ja miksi?

TMKJEU*#20: "Joskus juomapullot 'hyökkäävät'."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

Kysymysviikko: Miten valmistautua lapsen syntymään?

Johanna kysyi minulta: Jos saisit nyt antaa takautuvasti itsellesi kolme ohjetta/neuvoa/vinkkiä ennen lapsen syntymää, niin mitkä ne olisi?

Johanna kirjoitti itse eilen elämän mullistumisesta lapsen myötä ja itsellä on ollut tosi samanlaisia tuntoja. Monenlaisia pieniä vinkkejä ja käytännön neuvoja osaisin itselleni näin jälkikäteen antaa, mutta en usko, että mikään ohje auttaisi valmistautumaan lapsen myötä tulevaan elämänmuutokseen. 

Itsestä on tuntunut oikein hyvältä ystävän neuvo mennä rohkeasti vaistojen varassa vauvan kanssa. Vauvan hoitoon kun on totta tosiaan tarjolla niin monenlaista neuvoa ja innokasta neuvojaa, että voi olla vaikeaa tuoreena vanhempana luottaa itseensä ja omaan osaamiseensa. Äiti ja isä tuntevat kuitenkin oman lapsensa ja ovat parhaita tulkitsemaan lapsen olotiloja.

Tässä lisäksi kolme vinkkiä, jotka voivat ehkä olla hyödyksi vauva-arkeen valmistautumisessa:

1. Vauvaa odotellessa suosittelen panostamaan omiin mielipuuhiin ja rentoutumiseen. Niistä joutuu toden teolla tinkimään vauva-arjessa! Itselle se tarkoitti muun muassa lempikahviloissa notkumista, ystävien tapaamista, mammajoogaa ja vesijuoksua. Lasta varten riittää vain välttämättömimmät valmistelut ja varusteet. Meillä esim. vaunut taisivat tulla käyttöön eka kerran noin kuukauden iässä ja lastenhuonetta on toistaiseksi käytetty vain vaipanvaihtoon ja vaatteiden säilytykseen. Vauvat ovat erilaisia ja tarvittavat elämää helpottavat varusteet voivat siksi myös olla aika erilaisia. 
2. Ensimmäiset pari-kolme kuukautta kannattaa ottaa tosi iisisti. On hyvä antaa vauvalle aikaa heräillä ja tutustua rauhassa tähän maailmaan ja vanhempiinsa. Jälkikäteen ajatellen alun olisi voinut ottaa vieläkin rauhallisemmin. Liikkuminen vauvan kanssa oli alkuvaiheessa monesti aika stressaavaa ja turhan rasittavaa. Toki joskus äidin mielenterveyden kannalta välttämätöntä.
3. Raskauden loppuvaiheessa saattaa tuntua, että ei tästä voi ikinä palautua ennalleen. Synnytyksen jälkeen saattaa kuitenkin mahtua jo yllättävänkin pian normivaatteisiin, joten niitä ei välttämättä kannata ihan kaikkia pakata varaston perukoille ;) Samoin lienee hyvä suhtautua myös muihin omiin asioihin.

Lomaterveisin Guildfordista, Henna Aa & co

 

Antilta haluan kysyä, että mitä sanoisit miehelle, joka harkitsee hoitovapaalle jäämistä? Mihin on syytä varautua? Mikä on parasta? Mikä vaativinta? 

Kysymysviikko: Eniten muuttui kaikki

Henna Äm kysyi minulta, että mikä on ollut suurin yllätys äidiksi tulemisessa? 
 
Henna totesi myös, että hän ei voinut kuvitella ennen lapsen syntymää, miten kaikki muuttuu. Aamen, sanon tähän. Suurin yllätys mulle on ehdottomasti ollut juuri se, miten todellakin kaikki muuttuu ja miten kokonaisvaltaista äitiys on. Yritän nyt vähän avata, mitä tämä on tarkoittanut omalla kohdallani. 

Etukäteen ajattelin, että kun musta tulee äiti, niin kaikki se, mitä olin ennen, säilyy ja äitiys tulee siihen lisäksi. Tämä oli harhaluulo. Koen että äitiys on muuttanut minua ja käsitystä itsestäni varsin paljon. Ja vielä jollain sellaisella ihmeellisellä syvätasolla, mihin en ole voinut itse vaikuttaa. Esimerkiksi se tunne, etten voi enkä halua olla erossa lapsestani, on hämmentävän fyysinen. Ei siis mitenkään järjellistä, mutta purskahdin aluksi aina lohduttomaan itkuun, kun isovanhemmat veivät vauvan vaunulenkille. Vaikka siis etukäteen oli sovittu, että näin tehdään, vauva nukkuu tyytyväisenä ja minä saan hoidettua asioita. 

Toki ajan kuluessa tilanne on helpottunut. Silti edelleen lapsi on aina ensimmäisenä mielessä ja sydämessä. Sen takia sitä venyy kaikenlaiseen, esim. nukkumaan huonosti, elelemään ns. perunaa sukanpohjassa -elämää. Ajankäyttö on muuttunut täysin. Arki on välillä todella tylsää ja esim. ruuanlaitosta on tullut harrastuksen sijaan pakollista toimintaa. Toisaalta arjessa on tietty rytmi ja mm. ulkoilemaan ja luontoa ihmettelemään pääsee joka päivä. Myös ystäviä on mahdollisuus nähdä ihan toisella tapaa, kun kalenterissa on paljon väljää. Toisaalta se vaatii ystäviltä uutta joustoa, kun olosuhteet tapaamiseen ovat usein toiset kuin aiemmin. Ei teatteri-iltoja, vaan jatkuvasti keskeytyviä keskusteluja itsekeitetyn suodatinkahvin lomassa.

Äidiksi tuleminen on siis myös muuttanut ihmissuhteita. Se on väistämättä vaikuttanut parisuhteeseen, kun meistä on tullut aviopuolisoiden lisäksi isä ja äiti. Kahdenkeskistä aikaa on yhtäkkiä vähän ja arki on välillä rankkaa. Vastuuta on paljon, unta ja rahaa vähän. Jotkut ystävyyssuhteet ovat lähentyneet, jotkut katkenneet kokonaan. Äitiys on muuttanut myös suhdetta omiin vanhempiin ja appivanhempiin, koska olemme lapsen synnyttyä paljon enemmän tekemisissä kuin aiemmin.  

Vaikka etukäteen aavistelin, niin yllätystä on ollut myös se, miten valtavasti lasta voi rakastaa. Miten käsittämättömän ylpeä voi olla lapsen ilmeistä, uusista taidoista, hassuista sanoista ja yleisestä suloisuudesta. Miten suunnattoman ihana ja rakas! <3

 PMMP kiteyttää minusta hyvin:


Otan koko show’n
oli mitä vaan
koko paketin
mitä siihen kuulukin

Ja silti otan koko show’n
täyden laidallisen
käy miten käy
sen koko paketin
Ainakin jotain uskalsin
 (san. Paula Vesala)


Kysyn sinulta, Henna Aa, että jos saisit nyt antaa takautuvasti itsellesi kolme ohjetta/neuvoa/vinkkiä ennen lapsen syntymää, niin mitkä ne olisi?

http://lyricstranslate.com

http://lyricstranslate.com

Kysymysviikko: Lahja

Riikka kysyi minulta, mikä yksin lapsen kanssa arkea eläessä on raskasta ja mikä antaa voimia.  

Riikan kysymys osui hyvään saumaan. Keskiviikkoaamuna heräsin järkyttävään kurkkukipuun, ja kun en saanut edes vettä nieltyä, hankkiuduin lääkäriin. Angiinaan kirjoitettiin resepti, hain lääkkeet. Sitten hakemaan lasta hoidosta, etsimään tyttö ja tavarat eskariharjoittelupaikasta, hakemaan päiväkodin lokerosta varavaatteet, sillä loma alkaa ja sinne ei saa jättää tavaroita. Kävimme kaupassa. Kaikki nämä välit ajelimme bussilla, koska minulla ei ole autoa. Kun lopulta pääsimme kotiin, tärisin kuumeen takia kylmästä, valuin hikeä kaikki kamat raahattuani ja mieli teki itkeä. Aloin tehdä ruokaa. Lapsi halusi leikkiä kauppaa ja trampoliinille hyppimään.

Tuossa hetkessä tuli mieleen, että tämä olisi helpompaa, jos sen voisi jakaa toisen ihmisen kanssa. Jos olisi se Ihminen, jolle voisi soittaa, että hae lapsi ja sen kamppeet sieltä ja tuolta ja käy kaupassa, kiitos. Minä menen kotiin palelemaan.  Ja tuo minulle kanakeittoa ja kuumaa teetä vuoteeseen.

En kuitenkaan pidä itseäni yksinhuoltajana. Lapseni elämään kuuluu iso joukko läheisiä ihmisiä. Isin kanssa hän jakaa viikonloppuisin arkea ja pyhää. Isotsiskot ovat jo omassa aikuisessa elämässään valmiita ottamaan osaa pienen elämään – ihan mahtavaa, kun minun ei tarvitse viedä lasta Linnanmäelle! Kummitäti etsii kaikki pääkaupunkiseudun lelukaupat löytääkseen sen toivotun Barbien. Toinen kummitäti on kotimme odotetuin vieras – hänen kanssaan lapsi musisoi ja oppii piirtämään.

Lapsellani on fantastiset isovanhemmat. He ovat läsnä lapseni arjessa useita kertoja viikossa. Heidän kanssaan lapsi saa leikkiä loputtomiin, hän oppii ajamaan ilman apupyöriä, kiipeämään kuuseen, luottamaan omiin voimiinsa ja siihen, että aikuinen ottaa kopin.

Ennen muuta voimaa minulle antaa kuitenkin lapsi itse. Kurkkukipuisena itsesäälisenä rättiväsyneenä istahdan keittiön pöydän ääreen ja pysähdyn ihmettelemään, miten Jumala onkaan antanut minulle näin suuren lahjan.

 

On päiviä, jotka vaihtaisin pois. Useimmiten ne ovat niitä, jotka aloitan karjumalla unenpöpperöiselle kuusivuotiaalle ”syö nyt, pue nyt, vauhtia!”  Mutta hetken kuluttua muistan, että olen valtavan kiitollinen, etuoikeutettu, saadessani olla äiti. Se ei ole kohdallani ollenkaan itsestään selvän polun päätepysäkki. Se on pitkän tien yksi pätkä, jonka saan jakaa parhaassa tuntemassani seurassa.

Ennen lapsen syntymää en osannut edes kuvitella, miten kaikki muuttuu kun on äiti. Johannalta haluaisin siksi kysyä, mikä on ollut hänelle suurin yllätys äitinä olemisessa?

 Henna Äm

ps. Ihana naapurini Kaarina tekstasi eilen illalla "Mitä tarvitset kaupasta", luettuaan facebookista, että olen sairaana. Elämälle kiitos!

 

 

”Et tuu tähän”, sanoo tyttö
 

Jotenkin se on vaan niin, että perheen arjessa jokaisella on omat paikkansa. Näin on ruokapöydässä, viiden hengen vetoisessa sohvassa, leikkihuoneessa, autossa ja mökillä. Näihin paikkoihin on helppo asettua ja ne koetaan omiksi. Tytöllä on oma nurkkaus, johon on rakennettu pienoismaailma, pojalla salainen maja pihan perällä. Näinhän se kuuluukin olla. Majaan tai leikin äärelle käy kyllä kutsu, kun on valmista.

Lapsilla tärkeät paikat näyttävät muuttuvan iän myötä. Aikuisilla ne ovat pysyvämpiä. Asiaa on kuulemma tutkittukin. Naiset pitävät useimmiten reviirinään koko kotia. Miehen reviiri voi kuulemma olla pienikin. Mutta pitää se paikka meillä miehilläkin olla, vaikka sitten nojatuoli kaukosäätimen vieressä. Usein paikka tuntuu olevan nurkkaus pannuhuoneessa tai autotallissa. Joskus perheen tai työn arki tuntuu olevan vain osittain hallinnassa. Silloin on terapiaa korjata rikki mennyt lelu, huoltaa linnunpöntöt ja pyörät tai vain pitää järjestystä yllä omalla reviirillä.

Pekka Tukeva

Kirkon kasvatus ja perheasiat

Kysymysviikko: Lapsettoman rinnalla

Jonna kysyi minulta eilen:

Kerroit aiemmin lapsettomuudesta ja kirjoitus herätti paljon keskustelua. Miten neuvoisit tukemaan siinä tilanteessa olevaa?

Kysymys ei ole helppo, enkä varmasti osaa antaa siihen yleispätevää vastausta. Voin kertoa joitain omakohtaisia kokemuksia, mutta paljon jää varmasti sanomatta.

Itsessäni lapsettomuus herätti hyvin monenlaisia ja ristiriitaisia tunteita. Vaikeimpia niistä olivat viha ja raivo, jotka kohdistuivat itseen, lapsiin ja lisääntymiseen. Samaan aikaan koin voimakasta syyllisyyttä tunteistani ja siitä, etten voinut täydestä sydämestä iloita itselleni tärkeiden ihmisten onnesta.

Myös läheisten voi olla vaikea kestää lapsettoman tunteita, etenkin jos kokee niiden kohdistuvan itseensä. Ehkä helpottaa ajatella, että se ei ole henkilökohtaista. Nuo tunteet kohdistuvat kaikkiin samassa tilanteessa oleviin, ja ehkä jopa vielä enemmän itse tilanteeseen kuin henkilöihin.

Kaikkein vaikeimpia tilanteita olivat ne, jolloin yhtä aikaa ystävän kanssa toivoimme kahta maagista viivaa, jotka toiselle ilmeystyivät ja toiselle eivät. Se laittoi ystävyyden koetukselle. Yhdelle parhaista ystävistäni sanoin suoraan, etten halua puhua hänen raskaudestaan. Jo asian sanominen helpotti, etenkin kun ystäväni pystyi ottamaan sen vastaan.

Itseäni on satuttanut paljon joskus kuulemani tokaisu, että lapset saavat alkunsa tuosta noin, lähes pelkästä katseesta. Aivan kuin se lisäisi asian arvoa. On onnellista, jos lapsi ilmoittaa tulosta jo ensimmäisestä tai toisesta yrityksestä. Useinkaan niin ei ole, vaan se vaatii paljon pidemmän ajan. Joskus monia vuosia, eikä sittenkään onnistu.

Klassisimmin kipeitä ja vaivaantuneita ovat tilanteet, joissa kysellään lasten hankkimisesta. Omalla kohdallani lähipiirini oli onneksi hyvin hienotunteinen asian suhteen: jotkut tiesivät asian laidan, toiset ehkä aavistivat sen, mutta useaan vuoteen kukaan ei tullut kyselemään asiasta. On hyvä muistaa, että mahdollisesta lapsettomuudesta kertominen on aina asianosaisten itsensä asia.

Koska lapsettomuus on usein niin syvälle käyvä ja vaikea asia sitä kokevalle, se vaatii paljon myös ystäviltä ja läheisiltä. Itselläni parhaat mahdollisuudet ystävyyden selviämiseen ovat olleet silloin, kun ystäväni ovat suostuneet asian kipeyteen, eivätkä ole ottaneet tunteitani henkilökohtaisesti. Läheisiltä vaaditaan varmasti paljon hienovireisyyttä, mutta joskus voi myös kysyä, mitä lapseton itse toivoo ja suostua kuulemaan, kuinka hän asian kokee. Samalla on hyvä ymmärtää, mikäli hän ei halua asiasta puhua.

Kuten jo alussa kirjoitin, yksittäisiä ohjeita on mahdotonta antaa, sillä ihmiset ja tilanteet ovat erilaisia. Tässä lyhyesti joitain siitä, mitä itse olen kokenut. Teidän omia kokemuksianne kummalta tahansa puolelta kannattaa kertoa kommenteissa!

Käsiin kannattaa etsiä myös Anna-Kaisa Hakkaraisen kirja Ihmeet tapahtuvat muille. Se kertoo yhden lasta toivovan parin tarinan ja avaa monin tavoin sitä, miten lapseton asioita kokee.

Nykyisin lapsellista elämää viettävänä yksi raskaimmista asioista minulle ovat satunnaiset yksinhuoltajuuspätkät.

Siksi haluan kysyä Henna Ämmältä, mikä yksin lapsen kanssa arkea eläessä on raskasta ja mikä antaa voimia.

Kysymysviikko: Luottokamat ja turhakkeet

Antti kysyi minulta:

Mitkä ovat sinun "luottokamasi" eli tavarat/asiat, joita ilman et selviäisi lasten kanssa tai jotka ovat merkittävästi helpottaneet elämääsi? Entä matkan varrella vastaan tulleet suurimmat "turhakkeet"?

Kun aloin miettiä ja kirjata päivän aikana näitä esineitä ja asioita ylös, huomasin, että suurin osa liittyi lasten nukkumiseen tai nukuttamiseen. Kuten aiemmista kirjoituksistani on varmasti käynyt ilmi, nukkumisasiat ovat meillä ne haasteellisimmat. Molemmat pojat ovat aina olleet todella aktiivisia, energisiä ja vaikeasti nukutettavia. Kummankin nukutukseen on vauvana auttanut hytkyttely sylissä. Vain ja ainoastaan sylissä...

Koska sekä minulla että miehelläni alkoi tulla niskahartiapolvikokovartalo-särkyjä jatkuvasta heijaamisesta, keksimme toisen pojan kohdalla, että jumppapallon päällä voi istuskella ja hytkytellä lasta paljon mukavammin ja ergonomisemmin. Talvella oiva hytkytyksen apuväline oli äitiyspakkauksestakin löytyvä makuupussi, jonne molemmat lapset ovat rauhoittuneet parhaiten. Pallo ja pussi, siinä yksinkertainen resepti. Nyt on onneksi onnistunut jo pienemmänkin sänkyyn nukahtaminen ilman pussia. Voisi olla helteessä hieman tukala yhdistelmä.

Turhakkeista tuli ensimmäisenä mieleen tenttikirjat, joita usein raahaan mukanani, vaikka en niitä kuitenkaan ehdi lukea ollessani lasten kanssa liikenteessä. Jos nyt kuitenkin keskitytään lasten hoitoon liittyviin tavaroihin, niin meille tuttiketju/nauha osoittautui aivan turhaksi kapineeksi. Voi olla, että kyseinen nauha oli viallinenkin, koska ei se pysynyt ollenkaan lapsen vaatteissa kiinni. Pikkumies riuhtoi sen itse irti tai se putosi vauhtivillen matkasta. Pikkuveli ei edes käytä tuttia, mikä onkin yksi häneen liittyvistä turhakkeista. Ostin kymmenkunta tuttia siinä toivossa, että joku olisi kelvannut, mutta ei. 

Näistä tavaroista riittäisi juttua vaikka kuinka, mutta jätetään vaikka johonkin toiseen hetkeen, jottei tule liian pitkää sepustusta. Kesässä on se(kin) mahtava puoli, että vaatetta ja tavaraa voi kanniskella vähemmän mukana. Mahtuu sitten se turha tenttikirjakin laukkuun paremmin. ;)  

Kysymykseni Riikalle:

Kerroit aiemmin lapsettomuudesta ja kirjoitus herätti paljon keskustelua. Miten neuvoisit tukemaan siinä tilanteessa olevaa?