Meillä ollaan harjoiteltu tällä viikolla suurella innolla uusia toiminnallisia taitoja. Äidin itsehillintä on koetuksella, kun pitää seurata sivusta pienen tasapainoilua ja nurin muksahtelua hänen opetellessaan sinnikkäästi uusia tapoja liikkua ja leikkiä. Yllättävän vähillä itkuilla on selvitty, ja pikkuinen jaksaa leikkiä itsekseen entistä pidempiä aikoja. Monta kertaa on kyllä tehnyt mieli syöksähtää avuksi horjumista katsellessa.
Välillä ei meinaa millään pysyä vauhdissa. Salannopea on se liike, jolla rinnuksille tai pöydälle tipahtanut ruoka levitetään ympäri naamaa ja vaatteita, hierotaan silmiin ja tukkaan. Samantyyppisellä tehokkuudella levitetään vaipan sisällöt ympäriinsä, jos ote pienestä jalasta lipsahtaa hetkeksikin. Tarttumaetäisyys laajenee myös jatkuvasti ja hiukan kauhuissani jo odottelen isompaa liikkeelle lähtöä. Ei olis mun puolesta mitään kiirettä sen kanssa.
Paljon on tullut mietittyä, että mitenköhän ihmeessä sitä osaisi ottaa äitinä riittävän rennosti? Miten osaisi antaa lapselle tilaa löytää omat juttunsa ja tapansa tehdä asioita? Tilaa tehdä omat mokansa ja oppia elämään. Mistähän ihmeestä oma pingottaminen on peräisin? Vai onkohan tämä taipumus kaikkien äitien vaivana?
Ehkäpä terve annos laiskuutta ja oman ajan ja elämän kaipuuta tasapainottaa tilannetta jossain vaiheessa. Toivoa sopii ainakin. Sitä odotellessa keskityn ihailemaan upean poikani urheilusuorituksia ja syöksyilen lohduttamaan kun muksahdellaan.
Henna Aa
1 kommentti:
Minä ainakin tunnistan tuosta myös itseäni. Olin esikoisen kohdalla usein sydän kurkussa kaikesta pienestäkin. Olen mielestäni vasta nyt vähän osannut rentoutua, kun pieniä on kaksi, enkä vaan kertakaikkiaan ehdi joka hetki jokapaikkaan.
Lähetä kommentti