Katuevankeliointi herättää monenlaisia tuntemuksia. Ärsyyntymistä. Huvittuneisuutta. Myötähäpeää. Moni on varmasti eronnut kirkosta Jeesuksen tyrkyttämisen vuoksi, vaikka sillä harvoin on (ev.lut) kirkon kanssa mitään tekemistä. Mutta onhan katuevankelioinnillakin tärkeä paikkansa. Monet elämän syrjässä vain hakaneulalla kiinni olevat ovat päässeet tolpilleen uskoontulon kautta.
Meidän neli- ja kolmevuotiaat ovat myös ryhtyneet harjoittamaan satunnaista katulähetystyötä. Bussissa kajahtelee heleässä kuorossa milloin mitäkin. Välillä lauletaan iloisesti Dinojunan alkutunnaria ja välillä raikaavat kerholalut:
"Syttyy kynttilä,
istumme nyt hiljaa,
Jeesus luonamme,
Valon tuojamme"
tai
"Enkeli taluttaa,
pientä kulkijaa,
Enkeli lohduttaa,
tiellä kaatuvaa,
Suojassa enkelin,
saan vaeltaa,
Suojassa enkelin,
saan nukahtaa"
Ihailen lasten kehittyvää maailmankuvaa, johon suomalaisen julkisen liikenteen jurottava tapakulttuuri ei ole vielä iskenyt. Jeesuksesta voi laulaa bussissa omaehtoisesti, eikä minun mielestäni tätä katuevankeliointia ole syytä rajoittaa. Se ei ehkä kisko ketään katuojan pohjalta, mutta saattaapa piristää jonkun ikkunaantuijottelijan päivän.
Kristillisen kasvatuksen yksi tavoite on tehdä näkyväksi, ettei usko ole jotain elämästä irrallaan olevaa tai tapahdu "tuolla jossain". Me aikuiset joudumme taistelemaan ympäröivän tapakulttuurin kanssa, joka puskee jeesuslaulut ja hiljaisetkin rukoukset kaappiin. Lapsilta kaikki tulee ihan luonnostaan.
Olisko tässä jotain opittavaa?
Ps. aloittelen tämän blogiuran kolmea päivää ennen hoitovapaalle jäämistä. Pian arki kolmen alle kouluikäisen kanssa iskee täydellä teholla. Keräilen loppukevennykseksi blogien päätteeksi pieniä TMKJEU*-arkitotuuksia, joista tässä ensimmäinen:
TMKJEU*: "Viimeinen lapselle syöttämäsi lusikallinen on juuri se, jolla lapsi saa maksimoitua ympäristöön aiheutuvan sotkun. nimim. mangososetta katossa"Antti
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko
