”Anteeksi. Voisinko esittää sinulle yhden kysymyksen? Mitä
seurakunta voisi tehdä lapsesi ja perheesi hyväksi?” Tämän kysymyksen esitin
vauvaa kantavalle nuorelle äidille. Tapasimme sattumalta lounasravintolassa,
kun olimme ottamassa alkusalaattia. Minulla oli papin paita päällä ja hän
tunnisti minut kirkon työntekijäksi.
Esitetty kysymys yllätti naisen, kun se tuli ennestään
tuntemattomalta papilta ja salaattipöydän äärellä. Mutta vastaus yllätti vielä
enemmän. Vastaus osoitti, että olin muotoillut kysymyksen hieman oudosta
näkökulmasta. Seurakunta ei ole pelkästään työntekijöiden joukko, joka tarjoaa
palveluita. Seurakunta ei ole rakennus, pelkkiä numeroita budjetissa tai
hallintokaavioita. Seurakunnan olemus on jotain muuta.
Naapurin houkuttelemana nainen kertoi menneensä seurakunnan
perhekerhoon. Uudelle paikkakunnalle muuttaneena nainen ei ollut tuntenut vielä
ketään. Mutta perhekerhossa hän oli tutustunut moneen samassa elämänvaiheessa
olevaan. Ystäväverkosto oli muotoutumassa. Perhekerhoa hän piti tärkeänä
yhteisöllisyyden rakentajana. Perhekerho oli muodostunut oveksi myös
jumalanpalveluselämään, johon hänellä oli yhteys katkennut rippikoulun jälkeen.
Viime vuosina monet seurakunnat ovat käyneet tai parhaillaan
käyvät läpi rakenneuudistuksia. Kaiken tämän keskellä tulee muistaa, miten
osallisuus ja seurakuntalaisuus toteutuvat uudistuksissa. Vuoden 2012
kasvatustoimintojen tilastot kertovat sen, kuinka tärkeänä ihmiset kokevat
seurakuntien kasvatustoiminnan. Etenkin varhaiskasvatuksen merkitys perheiden
ja heidän lastensa hengellisen elämän tukijana ja kokonaisvaltaisen kasvun
mahdollistajana on seurakunnan olemuksen ydintä. Tänä aikana kirkon ei kannata
sahata tuuheinta ja vihreintä oksaa, vaan kirkon tulevaisuutta rakennetaan
satsaamalla lapsiin ja perheisiin.
Lounasravintolassa nainen nousee viereisestä pöydästä ja
lähestyy minua. ”Jäi sanomatta, että me seurakunnan perhekerholaiset olemme
täällä yhdessä syömässä. Meistä on tullut hyviä ystäviä ja päätimme mennä
tänään ulos syömään”. Tervehdin seuruetta
ja saan vastaukseksi iloiset kädenheilautukset.
Lounasravintolassa on seurakunta läsnä.
3 kommenttia:
mitä tapahtuu perhekerhon jälkeen - se on mielestäni suurempi ja tärkeämpi kysymys?
Silloin kun lapset olivat pieniä, perhekerho oli tärkeä henkireikä monellakin tavalla: näki muita ihmisiä, ystävystyi, viikossa oli ryhtiä ja rytmiä, ja se muutaman minuutin taattu taaperoystävällinen hartaus antoi jotain sielullekin.
Mitä sen jälkeen?
Mitä vaihtoehtoja (palveluja?) minulla on sen jälkeen?
Harppaus perhekerhosta aamukymmenen Jumalanpalvelukseen on melkoinen. (ja monen vuoden takana; vasta nyt "ehdin" sinne - nyt kun lapset ovat jo isompia)
Pienpiirit ovat monet - ainakin meidän seurakunnassamme - melko vakiintuneita, ja mummoutuneita.
Senioritoiminta on seurakunnassamme saanut uutta potkua ihanista puuhamummosista, mutta kaikessa ihanuudessaankaan, he eivät ole minun viiteryhmääni.
Missä on ruuhkavuosiaan viettävän yhteisö?
Tiedän, että jotain haluan ja tarvitsen, mutta mistä löydän ne ihmiset jotka haluavat ja tarvitsevat suunnilleen samaa?
Mitä oikeastaan edes haluan ja tarvitsen?
Miten huutelen sinne jonnekin, että "mä tarttisin semmoisia taaperohartauksia, mutta vähän edistyneemmille! Ja perhekerhoa teinien äidille!"
Komppaan Marikaa! Miten koululaisperheet voivat olla elävästi osana seurakuntaa? Tai päiväkodissa olevien lasten perheet?
Varovainen ehdotus: Mitä jos ottaisitte vaikka tähän blogiinkin jonkun sellaisen kirjoittajan, jonka perheessä on teinejä ja/tai alakoululaisia?
Kiitos Marika ja Flora. Hyviä kysymyksiä! Kyselen itse ihan samoja. Istun kirkollisissa toimistotiloissa itse joka arkipäivä "kahdeksasta neljään", eikä paljoa kirkota iltaisin eikä sitten viikonloppuisinkaan. Aina on "jotain". Toki tiedän vaikka mitä tarjontaa (Tuomasmessu Agricolan kirkossa sunnuntaisin klo 18 tai Luottamuksen rukoushetket arki-iltoina Tuomiokirkolla näin lähimmät mainitakseni), mutta enpä tule lähteneeksi Kohta eskarinsa aloittavan lapsen hengellinen kasvatus on iltarukouksen ja laulujen varassa. Pari kertaa vuodessa käymme sunnuntain jumalanpaleveluksessa.
Ajattelen, että tässä elämänvaiheessa seurakunta on mulle jotain muuta kuin kokoava toiminta ja tapahtumat. Se on aamuhartaus radiosta, kirkonkellojen soitto lauantaina klo 18 kun istun parvekkeella lakkaamassa lapsen varpaankynsiä, Kirkko Suomessa -keskustelupalstat ja tämä blogikin. Sitä minä kirkolta odotan. Että tulen kohdatuksi silloin tällöin just tällaisena epäsosiaalisena kotonamöllöttäjänä.
ps. Kiitos hyvästä varovaisesta ehdotuksesta!
Lähetä kommentti