Aika kutakin aikaa

”Ennen kuin sä huomaatkaan, on 20 vuotta kulunut”. Näin totesi minulle joku tuntematon rouva viereisestä kahvilan pöydästä, kun imetin nelikuista tytärtäni. Hymyillen mutisin jotain yleispätevää vastaukseksi, mutta mielessäni mietin, että joo varmaan. Tää päivä ei lopu ikinä. Kotiäitinä yksittäiset päivät saattavat tuntua ihan loputtomilta ja tätä rouvan oli ilmeisesti vaikea enää muistaa. 

En yhtään halua vähätellä kokemusta ajan nopeasta juoksusta. Tottahan ne varmasti on, kaikki vanhempien klassikkokommentit: ”niin nopeasti ne kasvaa” ja ”justhan ne oli pieniä ja nyt jo rippikoulussa/ylioppilaita/armeijassa” jne. Itsekin saatan varmasti lausua vastaavaa sopivissa olosuhteissa, tyyliin: ”vasta äsken toi vaan tuhisi sylissä ja nyt se jo tuolla itsekseen kokoaa palapeliä.” Mutta aivan yhtä totta on myös se kokemus, että lapsen kanssa aika tuntuu välillä kuluvan aivan älyttömän hi-taas-ti.

Esimerkkejä: 

* Kun mies on töissä yhdeksään illalla ja kolmeen mennessä on jo leikitty kaikki mahdolliset leikit, laulettu laulut ja soitettu kaikille isovanhemmille, eikä keksi enää mitään, mikä nopeuttaisi pitkää iltaa.

* Kun kirkossa on jo alkuvirren aikana syöty kaikki rusinat ja messu vaan jatkuu ja jatkuu ja lapsi kiemurtelee sylissä. Tämä soveltuu myös kaikenlaiseen matkustamiseen.

* Kun lapsi herää klo 5.30. iloisena leikkimään (tämä tapahtui meillä viime yönä) ja itse umpiväsyneenä yrittää epätoivoisesti houkutella lasta vielä jatkamaan unia.

Ehkä tämän elämänvaiheen viisaus olisikin siis se, että jos muuten vuodet tuntuvat vierivän nopeammin kuin aiemmin, niin jotkut hetket ovat kuitenkin pitkähköjä. 

Johanna