Meillä on viimeiset kolme päivää kyläillyt Hii. Näin ytimekkäällä lempinimellä tytär kutsuu kummitätiäni, eli isotätiään. Siitä lähtien kun Hii saapui, hän on väsymättä leikkinyt tytön kanssa. Hii jaksaa innostua kokoamaan palapelejä uudelleen ja uudelleen. Hii jaksaa koota tuntikausia duplorakennelmia, väsymättä aamuvarhaisesta hän jaksaa leikkiä ja laulaa ja piirrellä. Kun on ruoka-aika, vain Hii saa syöttää. Kun pitää mennä potalle,vain Hii saa tulla mukaan. Minulle siis melkoiset kissanpäivät! Olen saanut tehdä rauhassa monenlaisia kotihommia ja pääsin jopa elokuviin mieheni kanssa, kun Hii ja siskoni hoitivat tytärtä. Kun palasimme leffasta, oli vastassa upea ”kolme pientä elefanttia”-esitys ja huomion keskipisteenä olemisen onnea hihkuva tyttö.
Koska Hii on jo lähempänä 7-kymppinen, olen kyllä
yrittänyt välillä kysyä, jaksaako Hii todella yksivuotiaan metkuja aamusta
iltaan. Hii on vakuuttanut jaksavansa ja vielä kiitollisin mielin, kun saa
viettää tytön kanssa aikaa. Tytön käytöksestä päätellen ilo totisesti on
molemmin puolista.
Herralle kiitos Hiistä! Ja jokaisesta kummista, isovanhemmasta, sisaruksesta, naapurista, ystävästä, varamummosta jne, jotka jaksavat ja haluavat jakaa
ja helpottaa lapsiperheen arkea! Ennen tätä elämänvaihetta en totisesti ole
ymmärtänyt tukiverkoston merkitystä.
Viime päivinä on mielessä pyörinyt myös tämän vuoden
Yhteisvastuukeräyksen teema, vanhukset. Miten paljon on niitä yksinäisiä
vanhoja ihmisiä, joita jonkun vierailu, puhelinsoitto tai mikä tahansa
yhteydenotto saattaisi ilahduttaa valtavasti. Mikä valtava rikkaus sisältyy
sukupolvien välisiin kohtaamisiin! Tuumasta toimeen.
Johanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti