Perheemme kuopus syntyi tammikuun alkupäivinä ja takana on hänen ensimmäinen elinkuukautensa. Se on aikaa, jolloin hänen elämänsä on täysin meidän, vanhempiensa käsissä. Hän rakentaa kuvaa itsestään ja maailmasta sen perusteella, miten me vastaamme hänen tarpeisiinsa: kuulemme hätää, annamme ruokaa, pidämme lähellä ja katsomme rakastaen.
Suhde vauvaan auttaa jaksamaan. Haasteena on vain se, että suhdetta luodaan samalla, kun opetellaan elämää ja etenkin yhteistä sellaista. Paukkuja tarvitaan heti ja paljon, sillä ensimmäiseen kuukauteen osuvat monet uuden elämän käynnistymiseen liittyvät hankaluudet. Siinä sitten vastataan vauvan tarpeisiin niin, että hän kokee olevansa elämän arvoinen ja voi alkaa rakentaa perusturvallisuuttaan ja pohjaa terveelle kasvulle.
En aivan ymmärrä Luojan suunnitelmaa, jossa vanhempien sitoutumista tehtäväänsä testataan heti ensi kättelyssä tunteja kestävän imetyksen, vatsakipujen, yleisen itkuisuuden, nukahtamisvaikeuksien ja täydellisen rytmittömyyden yhdistelmällä. Kun päälle lisää vielä äidin yövalvomisen ja katkonaiset unet, jälkivuodon sekä hormoonimyrskyn, ollaan aika sumeissa tiloissa. Eikä tässä ole vielä minkäänlaisia elämän erikoismausteita, joita Jonna eilen kuvasi.
Ensimmäinen kuukausi on meiltä nyt onnellisesti takana päin ja näyttäisi siltä, että kaikesta huolimatta olemme selvinneet siitä ilman suurempia vahinkoja. Kuopus on kasvamassa tomeraksi ja nauravaksi lapseksi ja esikoinen näyttäisi olevan toipumassa äidin sairaalavierailusta ja perheen uudesta tulokkaasta, joka on tiukasti takertunut äidin syliin. Minäkin muistan välillä haistella vauvan tuoksua ja saan silloin tällöin nauttia hetken kahdestaan esikoisen kanssa.
Päivä päivältä elämämme rauhoittuu ja ylihuomenna perheemme nuorin on jo viisi viikkoa. Kun nollasta lähtee, se on aika paljon se.
Kuva: Riikka Myllys |
1 kommentti:
Rehellinen kuvaus vauvan elämän alkumetreiltä. Moni asia tuntuu melkoisen tutulta ;) Kyllä se siitä pikkuhiljaa. Vauvan hymyilystä suhteen luominen voi todenteolla alkaa.
Lähetä kommentti