Kukaan ei tule tyhjästä. Jokaisella on oma taustansa. Tämän oivaltaminen
auttaa ymmärtämään itseään kasvattajana. Omat luonteenpiirteet ja
ajattelutapa ovat jotain ainutlaatuista, jotka ovat syntyneet ja muovautuneet
minussa elämäni aikana. Samalla kannan itsessäni syvää sukuhistoriaa, jonka
läheisimmät juonteet löytyvät lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristöstä.
Tämän tietoisempi oivaltaminen tapahtui minulla silloin, kun pidin
esikoistani sylissä. Muistan elävästi, kun räntäsade piiskasi Meilahdessa
synnytyssalin ikkunaa. Salissa oli lämmintä, mutta sydämessäni paloi. Kokemus
oli vaikuttava - samaan aikaan onnellinen ja hämmentynyt. Hämmentynyt siksi,
kuinka paljon meille olikaan annettu vastuuta tästä lapsesta. Hän on meidän
perillinen monessa merkityksessä.
Omat juuret alkoivat kiinnostaa lasten syntymien yhteydessä. Juurien
tiedostaminen lisää itsetuntemusta, jos minussa riittää kapasiteettia käsittää
historian syviä uurteita. Ehkä juuret heijastuvat persoonallisuuteeni,
piirteisiini ja olemukseeni. Lapsuudenkoti ja -perhe muokkaavat eniten
varhaislapsuudessa. Äidin ja isän piirteet tulevat jostakin ja tämän vuoksi
suvun historiaan tutustuminen on kasvattajan itsetuntemuksen lisäämiseksi tärkeää.
Kasvuympäristön juuret ulottuvatkin syvemmälle historian multiin. Sinä
kannat sukusi historiaa tai sukusi juuret parhaimmillaan kannattelevat sinua.
Suomalaiset ovat etuoikeutetussa asemassa, sillä sukujen tutkiminen on hyvien
arkistojen vuoksi mahdollista. Sieltä löytyy juuria ja syvyyttä omaan itseesi.
Huomaan vasta aikuisena lomailevani isomummoni suvun kotiseudulla.
Leinolan talon historia yltää aina 1500-luvun loppupuolelle. Isäni osti
aikanaan vastarannalta maata ja rakensi kesämökin isoäitinsä suvun maisemiin. Samoihin
mökkimaisemiin ovat jo lapsemmekin tottuneet. Perintö siirtyy myös tässä
merkityksessä.
Perintöön kuuluu samannäköisyyttä. Kun sukulaiset ja ystävät näkivät
ensimmäistä kertaa perillisiämme, niin jokaista kasvonpiirrettä luonnehdittiin
jollain tavalla. ”Nenä on niin kuin isomummolla”, ”onpa isän silmät” tai ”samanlainen
kaunis hymy kuin äidillä”. Siinä marssitettiin areenalle kaikki suvun elävät ja
kuolleet jäsenet aina tilanteen ja tuulen mukaan. Ja esiinmarssi jatkuu
edelleen lasten varttuessa. Nyt havaitsen helpotuksekseni tyttärissämme enemmän
äidin piirteitä.
Kerran eräs vanha mies sanoi, että tunnistin sinut samanlaisesta
kävelytyylistä kuin mitä isälläni oli. Toteamuksesta riitti iloa pitkäksi
aikaa. Pohdin leikkisästi Helsingin katuja kävellessäni sitä, miten geenit
muokkaavat kulkutyyliäni. Mikä on perimän ja ympäristön suhde kävelyssäni? Sitä
en ole vielä pystynyt ratkaisemaan. Ehkä sekin selviää jonain kauniina päivänä.
Sen kuitenkin tiedän, että äidin opettama iltarukous ja isän päivittäinen Raamatun lukeminen antoivat perinnön, joka kantaa aikuisuudessa. Se oli heille luonteva osa arkea, josta ei tehty sen ihmeellisempää numeroa. Tällaisen perinnön antamista lapsille suosittelen. Tällä perinnöllä on ikuisuusulottuvuus.
Sen kuitenkin tiedän, että äidin opettama iltarukous ja isän päivittäinen Raamatun lukeminen antoivat perinnön, joka kantaa aikuisuudessa. Se oli heille luonteva osa arkea, josta ei tehty sen ihmeellisempää numeroa. Tällaisen perinnön antamista lapsille suosittelen. Tällä perinnöllä on ikuisuusulottuvuus.
Helsingissä 21.2.2013,
Pekka Asikainen
Kirkkohallitus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti