- Ei siellä leikitä, me vaan piirrellään. Näin raportoi
tytär uuden päiväkodin arjesta.
Yksi paikkakunnanvaihdoksemme suurista huolenaiheistani on
lapsen ystävät. Vanhat kaverit jäävät. Ja uusia pitää saada. Kaverimarkkinat
ovat arvaamattomia. Vaikka leikkipuistossa lapsi tutustuukin salamannopeasti
viereisessä keinussa kiikkuvaan, ei päiväkodissa ole itsestään selvää, että
leikkikavereita, saati sydänystäviä, löytyy.
Etenkin tytöt ovat ystävinä, saako sanoa tämän ääneen,
vaikeita. Synttärikutsuilla kiristetään, ei-oteta-tota-mukaan on surullisen
usein kuultu lause, joku saa roolin, jossa päätetään mitä tehdään, joku ei saa
koskaan päättää.
Kun olin pieni, äitini toimi perhepäivähoitajana. Sain
päivittäin leikkikaverit kotiini. Ja arvata saattaa, kuka päätti leikeistä. Minä
olin Peppi, Teppo oli Tommi, Sari sai Annikan roolin ja pienin määrättiin Herra
Tossavaiseksi. Ilmeisesti apinan osa ei ollut helppo, sillä useimmiten se
katosi varhaisessa vaiheessa äitini helmoihin.
Sydäntäni särkee, kun lapseni usein kertoi kotimatkalla,
ettei taaskaan saanut päättää mitä leikitään. Usein hän oli vanhan päiväkodin kotileikissä
isä. Ja isän rooli -- älkää kysykö miksi -- on sanoa aamulla hei ja lähteä
töihin. Äiti ja sisko saavat touhuta kotona, kokkailla, hoitaa vauvoja,
suunnitella. Isän tehtävä on tulla sitten joskus takaisin ja mennä nukkumaan. Harjoittele siinä sitten koulua ja työelämää
varten ihmissuhteita ja ongelmanratkaisua seisomalla toisessa nurkassa kun muut
leikkivät!
Päivähoidon henkilöstöresursseilla ei tänä päivänä näy
olevan mahdollista ohjata lasten leikkiä. Suuri osa ajasta menee ihan
primääritarpeiden hoitamiseen, ruokaa, puetaan, pestään kädet, niistetään. Jossain
välissä aamupiirissä on pedagoginen pläjäys. Mutta aikuinen, joka vinkkaisi,
että tänäänhän olisi sinun vuorosi olla äiti, puuttuu. Puuttuu se hienovarainen
ohjaus, jonka avulla treenataan eri rooleja, annetaan toisen välillä päättää,
tehdään kompromisseja. Ei riitä, että saatavilla saattaa olla Sijainen, joka
sitten lohduttaa itkevää leikistä ulos ajettua. Jos ehtii. Tai osaa lukea
hänelle vieraita lapsia.
Hesarin artikkeli maaliskuun lopulta kertoo karua tarinaa lapsen yksinäisyydestä. Mitä itse voisin tehdä, ettei lapsen elämä olisi näin raskasta?
Hesarin artikkeli maaliskuun lopulta kertoo karua tarinaa lapsen yksinäisyydestä. Mitä itse voisin tehdä, ettei lapsen elämä olisi näin raskasta?
Muutostamme murehtiessa olen muistanut tuota saparopäistä Peppi-Hennaa,
joka päätti pontevasti rooleista. En ole ylpeä siitä, että pomoilin, mutta on
sillä merkitystä, että joskus saa päättää. Minne se saparopää katosi? Ja miten
kasvatan lapseni niin, että hän saa halutessaan Pepin roolin, mutta osaa antaa
tilaa toisillekin oman elämänsä pääosan näyttelijöille? Vuorotellen.
Henna Äm
3 kommenttia:
Voi miten koskettava teksti. Tuli omia lapsuuden muistoja mieleen. Arkana lapsena jäin usein yksin. Eivät ole helppoja kysymyksiä.
Jonna, mä ajattelen, että ulkopuolisuuden kokemus on tavalla tai toisella jokaiselle meille tuttu. Ja samalla yksin jäämisen pelko. Ja niitä omia pelkojahan sitä eniten pelkää rakastamiensa lapsien joutuvan kokemaan.
Henna Äm
Tärkeä teema, kiitos Henna.
Terveisin Seija
Lähetä kommentti