Onks mun pakko aina olla isä?

 

- Ei siellä leikitä, me vaan piirrellään. Näin raportoi tytär uuden päiväkodin arjesta.

Yksi paikkakunnanvaihdoksemme suurista huolenaiheistani on lapsen ystävät. Vanhat kaverit jäävät. Ja uusia pitää saada. Kaverimarkkinat ovat arvaamattomia. Vaikka leikkipuistossa lapsi tutustuukin salamannopeasti viereisessä keinussa kiikkuvaan, ei päiväkodissa ole itsestään selvää, että leikkikavereita, saati sydänystäviä, löytyy.

Etenkin tytöt ovat ystävinä, saako sanoa tämän ääneen, vaikeita. Synttärikutsuilla kiristetään, ei-oteta-tota-mukaan on surullisen usein kuultu lause, joku saa roolin, jossa päätetään mitä tehdään, joku ei saa koskaan päättää.

Kun olin pieni, äitini toimi perhepäivähoitajana. Sain päivittäin leikkikaverit kotiini. Ja arvata saattaa, kuka päätti leikeistä. Minä olin Peppi, Teppo oli Tommi, Sari sai Annikan roolin ja pienin määrättiin Herra Tossavaiseksi. Ilmeisesti apinan osa ei ollut helppo, sillä useimmiten se katosi varhaisessa vaiheessa äitini helmoihin.

Sydäntäni särkee, kun lapseni usein kertoi kotimatkalla, ettei taaskaan saanut päättää mitä leikitään. Usein hän oli vanhan päiväkodin kotileikissä isä. Ja isän rooli -- älkää kysykö miksi -- on sanoa aamulla hei ja lähteä töihin. Äiti ja sisko saavat touhuta kotona, kokkailla, hoitaa vauvoja, suunnitella. Isän tehtävä on tulla sitten joskus takaisin ja mennä nukkumaan.  Harjoittele siinä sitten koulua ja työelämää varten ihmissuhteita ja ongelmanratkaisua seisomalla toisessa nurkassa kun muut leikkivät!

Päivähoidon henkilöstöresursseilla ei tänä päivänä näy olevan mahdollista ohjata lasten leikkiä. Suuri osa ajasta menee ihan primääritarpeiden hoitamiseen, ruokaa, puetaan, pestään kädet, niistetään. Jossain välissä aamupiirissä on pedagoginen pläjäys. Mutta aikuinen, joka vinkkaisi, että tänäänhän olisi sinun vuorosi olla äiti, puuttuu. Puuttuu se hienovarainen ohjaus, jonka avulla treenataan eri rooleja, annetaan toisen välillä päättää, tehdään kompromisseja. Ei riitä, että saatavilla saattaa olla Sijainen, joka sitten lohduttaa itkevää leikistä ulos ajettua. Jos ehtii. Tai osaa lukea hänelle vieraita lapsia.

Hesarin artikkeli maaliskuun lopulta kertoo karua tarinaa lapsen yksinäisyydestä. Mitä itse voisin tehdä, ettei lapsen elämä olisi näin raskasta?

Muutostamme murehtiessa olen muistanut tuota saparopäistä Peppi-Hennaa, joka päätti pontevasti rooleista. En ole ylpeä siitä, että pomoilin, mutta on sillä merkitystä, että joskus saa päättää. Minne se saparopää katosi? Ja miten kasvatan lapseni niin, että hän saa halutessaan Pepin roolin, mutta osaa antaa tilaa toisillekin oman elämänsä pääosan näyttelijöille? Vuorotellen.

 

Henna Äm