Jalat irti maasta

Minä pidän juoksemisesta. Olen ihan tavallinen lenkkeilijä, enkä mikään huippu.

Juoksu on minulle tenava-arjessa toimiva irtautumiskeino, pieni oma hetki, josta tulee todella hyvä olo. Se on endorfiinia ja itsensä voittamista, mutta useimmiten ihan vaan pään tyhjentämistä, jonka jälkeen arki rullaa taas iloisesti.

Juoksu on minulle myös sielunhoitokeino silloin, kun on vaikeaa.

Isäni menehtyi yllättäen, kun olin parikymppinen. Se tuntui musertavalta. Olin kuitenkin saanut isältäni perinnöksi tavan harrastaa liikunta. Niinpä tuntui luontevalta juosta tuona surullisena aikana pahaa oloa pois. Juoksin yleensä yksin ja samalla mielessäni puhuin isälleni. Kuvittelin, miten joka askeleella suru jäisi lenkkarin ja asvaltin väliin ja pikkuhiljaa katoaisi kilometri kilometriltä. Aika on tietysti jo parantanut haavat, mutta väitän silti, että juoksu edesauttoi pahimman yli.

Aina en ole voinut juosta, kuten silloin, kun vanhempi poikani oli leikkauksessa. (Kerroin siitä aiemmin täällä.) Silloin henkiset paineet olivat tähän astisen elämäni kovimmat, mutta olin juuri synnyttänyt kuopuksen, joten mitään hikilenkkejä en olisi voinut edes harkita. Enkä tiedä olisinko edes pystynyt. Mieheni juoksi myös tuolloin. Lenkit olivat hänen ainoita hetkiään sairaalahuoneen ulkopuolella ja uskoin, että ne pitivät hänet edes jotenkin kasassa ja hän sitten piti minut.

Tällä hetkellä elämä on mukavan tasaista ja liikunta toimii kunnonkohotuksena ja virkistyksenä. Minä siis vain juoksen ja nautin, yksinkertaista. Mielessä ei pyöri kauppalistoja kummempaa ja nekin ajatukset pyrin ravistamaan pois edes pieneksi hetkeksi. Katselen ohikulkijoita. Kasvoille paistaa aurinko. Toisinaan vihmoo myös sade.

Jokaisella meillä on omanlaisiaan rentoutumiskeinoja, yksi tai useampia. Joku liikkuu, toinen kokkaa, kolmas lukee... Mitä sinä teet, kun on tarve hengähtää? Mistä sinä nautit? 

Mitä ikinä se onkaan, tee sitä jo tänään tai heti kun on mahdollista!