Viikon verran me blogin kirjoittajat olemme vyöryttäneet luettavaksenne erilaisia lapsiin ja kasvatukseen liittyviä mokia ja epäonnistumisia.
Kirjoituksissa on sukellettu syvälle monen perheen elämään: vanhempana olon haasteisiin, unettomiin öihin, palaneisiin ruokalappuihin ja vettyneisiin parketteihin. On helpottava tietää, ettei yksin kamppaile ihanteiden ja todellisuuden ristipaineessa. Arjen kommellukset kirvoittivat myös monet mehevät naurut.
Itse avauduin (monen muun asian lisäksi) uhmaikäisen ärsyttävyydestä. Asia on aivan taatusti tuttu jokaiselle kaksivuotiaiden kanssa tekemisissä olleille, mutta ei ole ollut helppo sanoa sitä ääneen omasta lapsesta. Etenkään, kun mielessä kaihertaa pelko siitä, että vasta isosiskoksi tulleen kokemus kakkoseksi jäämisestä onkin totta.
Hassusti kävikin toisin. Kun olin saanut raapustettua teidän luettavaksenne kaiken sen ärsyttävyyden, jota olin mielessäni pyöritellyt, huomasin yllättäen kaiken sen ihanan, mitä tyttäressäni oli: naurun, jutut, tarkkanäköisyyden, leikit, veljen hoitamisen ja hellyydenkaipuun.
Lapsi ei varmasti ehtinyt muuttua niiden päivien aikana mihinkään. Minä näköjään olin.
Viikon oppi siis oli, että kannattaa puhua ääneen myös niistä asioista vanhemmuudessa, joista ei ole niin kovin ylpeä. Se helpottaa muita epätäydellisyytensä kanssa kamppailevia vanhempia ja sen jälkeen itse voi nähdä asiat toisin. Ja siitä saa hyvät naurut.
1 kommentti:
Juuri näin,
Kiitos tästä! <3
Lähetä kommentti