Pyhä arki

Ei arkea ilman pyhää. Totta. Voinko sanoa, että arki on pyhää? Tällä hetkellä se nimittäin on minulle sitä. Perustelut tähän ovat viime kesältä.

Elimme ihan tuiki tavallista lapsiperheen arkea. Minä olin viimeisilläni raskaana ja hoitovapaalla vajaa kaksivuotiaan poikamme kanssa. Päivät täyttyivät autoleikeistä, ulkoilusta, kotitöistä ja kaikesta muusta ihan tavallisesta. Sitten yhtäkkiä juuri juhannuksen alla saimme nyrkiniskun vasten kasvoja. Pojallamme todettiin jotakin ylimääräistä aivoissa.  Tieto tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, sillä hänen oireensa olivat olleet lieviä ja kertaluonteisia. Tutkimukset tehtiin vain varmuuden vuoksi. Saimme leikkausajan kesän lopulle ja silloin oli myös vauvan laskettu aika. Kesä meni sumussa. Emme voineet ymmärtää, miten täysin terveen oloisella pojalla voi olla jotain vaarallista pään sisällä. Koko elämä oli yhtäkkiä ylösalaisin, emmekä tienneet mitä oli odotettavissa. Synnytys tuli ja meni. Onnea varjosti huoli. Vauva oli kaksiviikkoinen, kun lähdimme koko perhe Helsinkiin elämämme kovimman haasteen eteen.  

Tuntui hirveältä saattaa leikkaussalin ulkopuolelle terve poika ja käydä myöhemmin katsomassa tehovalvontaosastolla aivan toisenlaista, hyvin kipeää poikaa. Hän ei osannut neljään ensimmäiseen päivään enää kävellä. Se oli kuitenkin sillä hetkellä sivuseikka, kun leikkaus oli muuten onnistunut ja takanapäin.

Sitten alkoi tapahtua ihmeitä. Poikamme palasi kaikkien yllätykseksi entiselleen pikavauhtia ja juoksenteli jo viikon päästä pitkin Lastenlinnan käytäviä. Emme tarvinneetkaan niitä tukitoimia, joita meille oli suunniteltu. Silloin tuntui, että olimme saaneet enemmän kuin uskalsimme edes toivoa ja rukoilla.  

Tästä kaikesta alkaa olla pian puoli vuotta aikaa. Silti yhä joka ikinen päivä ja lähes joka ikinen tunti ajattelen mielessäni kuinka ihanaa on olla tässä, omassa kotona, lasten kanssa, arjessa. Kuinka ihanaa on leikkiä pikkuautoilla, keittää kuppi kahvia, lukea lapsille kirjaa. Kotiäidin viikoissa ei varsinaisesti ole erillisiä sunnuntaivuoroja. Ei ainakaan minulla, kahden alle 3-vuotiaan vauhdikkaan pojan kanssa. En aina edes muista mikä viikonpäivä on meneillään. Jokainen päivä, pyhä tai arki, on melkoisen hektinen. Joka ikinen päivämme on myös ainutlaatuinen ja tärkeä, täynnä pieniä hyviä hetkiä.