Esikoityttäreni täyttää lauantaina kaksi vuotta. Nämä vuodet ovat olleet täynnä iloa ja riemua, läheisyyttä ja rintaa puristavaa rakkautta. Jos minulle olisi kerrottu kolme vuotta sitten, kuinka ihanaa elämä lapsen kanssa voi olla, en olisi uskonut. Totta puhuen en olisi uskonut sitä neljä kuukautta lapsemme syntymän jälkeenkään.
Suurin syy elon ihanuuteen on valloittava tyttäreni. Hän on älykäs, nokkela ja kekseliäs. Harvoin olen tavannut hänenlaistaan tilannekomedian mestaria, jonka huumorissaan on välillä myös brittiläisen kuivakkaita piirteitä. Hän on suora ja selkeä ja jo pienestä pitäen tiennyt, mitä tahtoo. Ihailen hänen mutkatonta suhtautumista itseensä ja haluihinsa ja tarpeisiinsa. Siinä ei ole mitään peliä, vain rehtiä itsensä todesta ottamista.
Hieman ennen kaksivuotispäiväänsä hän on saanut uuden roolin, hänestä on tullut isosisko. Sen roolin hän kantaa suurella ylpeydellä. Hän puhuu "minun omasta veljestä" ja tutkii kiinnostuneena pieniä sormia. Veli halutaan nähdä ensimmälseksi aamulla ja illalla veljelle annetaan iltasuukko vatsalle.
En tiedä, kaipaako hän mennyttä aikaa, omia kahdenkeskisiä hetkiämme ja paikkaansa sängyssä vanhempiensa välissä. Ehkä välillä. Minä sen sijaan kaipaan niitä useinkin. Toivon, että vielä tulee aika, jolloin voimme nukkua päiväunia kahden poski poskea vasten tai voin olla hänelle läsnä tiuskimisen sijaan kaikella sillä hellyydellä ja rakkaudella, jota häntä kohtaan tunnen. Kaipaan sitä niin, että kipeää tekee. Sillä hän on minun oma, erityinen esikoistyttäreni.
1 kommentti:
Kiitos tästä elämänmakuisesta blogista. <3 Riikan teksti sai kyyneleet silmiin. Itselläni 3-v ja puolivuotias, niin tuttuja tunnelmia. Tämä blogi on kuin vertaistuki, ihana lukea muiden samassa elämäntilanteessa olevien kirjoituksia.
Lähetä kommentti