Listoja

Joskus kuvittelin, että jos minulla joskus on perhe, elomme on vähän kuin Melukylän lapsista. Siis että lapset iloisina paljain jaloin kirmaavat puutalon pihalla omenapuiden katveessa ja minä hymyten paistan värikkäässä esiliinassa lättyjä. Järjestys voi olla vähän vinksin vonksin, mutta kaikilla on turvallista ja rennonhauskaa ja multa kynsien alla kuvaa juurevuutta ja tekemisen meininkiä. 

Tosielämässä olen hyvin usein, jos en jopa pääsääntöisesti hyvin kireä. Paistan kyllä joskus lättyjä, mutta pingotan todella usein siisteydestä, koska ahdistun kaaoksesta ja röykkiöistä. Vältän myös mullan saamista kynsien alle, koska ihotautilääkäri diagnosoi käsi-ihottumani housewife ekseemaksi. Sitä voi yrittää parantaa välttämällä kodin märkätöitä (onnistuu tosi helposti 1-vuotiaan kotiäidiltä!) ja käyttämällä hanskoja. 

Kaikkihan tietävät, että elämänhallintaa voi yrittää lisätä tekemällä listoja. Tällä hetkellä minulla on tekeillä listat mm. kodin siivous- ja remonttikohteista, sitten on tietenkin yleinen to do- lista ja kauppalista ja nyt ajankohtainen matkallelähtölista. Tässä viimeisessä on lukuisia alalistoja, mm. hanki apteekista ennen lähtöä-lista. Elämän hallitsemattomuus on pelottavaa. Kukin käsittelee asiaa omalla tavallaan. Jatkuva rukoukseni siis on, että Herra antaisi hieman pyhää huolettomuutta meille elämän suorittajille. Kykyä olla ja elää tässä hetkessä, etteivät ainutlaatuiset kohtaamiset menisi ohi tiskipöytää jynssätessä. 

Olen magnetoinut jääkaapin oveen tämän Johanna Venhon runon, koska se puhuttelee minua syvästi. 

"Äidillä on kaikki kesken: / tiskit, pyykit, paperityöt, / paksut kirjat, repaleyöt, / ei haittaa, ei haittaa: / pysähdytään, ollaan tässä. / Käki kukkuu hämärässä / meille vielä sata vuotta. / Nyt ei hätiköidä suotta."

Johanna 

Ps. Hyvää prinsessa Estellen syntymäpäivää! Suloinen tyttö ja onnelliselta näyttävät vanhemmat! Millaistakohan on kuninkaallisen perheen arki?

Aika kutakin aikaa

”Ennen kuin sä huomaatkaan, on 20 vuotta kulunut”. Näin totesi minulle joku tuntematon rouva viereisestä kahvilan pöydästä, kun imetin nelikuista tytärtäni. Hymyillen mutisin jotain yleispätevää vastaukseksi, mutta mielessäni mietin, että joo varmaan. Tää päivä ei lopu ikinä. Kotiäitinä yksittäiset päivät saattavat tuntua ihan loputtomilta ja tätä rouvan oli ilmeisesti vaikea enää muistaa. 

En yhtään halua vähätellä kokemusta ajan nopeasta juoksusta. Tottahan ne varmasti on, kaikki vanhempien klassikkokommentit: ”niin nopeasti ne kasvaa” ja ”justhan ne oli pieniä ja nyt jo rippikoulussa/ylioppilaita/armeijassa” jne. Itsekin saatan varmasti lausua vastaavaa sopivissa olosuhteissa, tyyliin: ”vasta äsken toi vaan tuhisi sylissä ja nyt se jo tuolla itsekseen kokoaa palapeliä.” Mutta aivan yhtä totta on myös se kokemus, että lapsen kanssa aika tuntuu välillä kuluvan aivan älyttömän hi-taas-ti.

Esimerkkejä: 

* Kun mies on töissä yhdeksään illalla ja kolmeen mennessä on jo leikitty kaikki mahdolliset leikit, laulettu laulut ja soitettu kaikille isovanhemmille, eikä keksi enää mitään, mikä nopeuttaisi pitkää iltaa.

* Kun kirkossa on jo alkuvirren aikana syöty kaikki rusinat ja messu vaan jatkuu ja jatkuu ja lapsi kiemurtelee sylissä. Tämä soveltuu myös kaikenlaiseen matkustamiseen.

* Kun lapsi herää klo 5.30. iloisena leikkimään (tämä tapahtui meillä viime yönä) ja itse umpiväsyneenä yrittää epätoivoisesti houkutella lasta vielä jatkamaan unia.

Ehkä tämän elämänvaiheen viisaus olisikin siis se, että jos muuten vuodet tuntuvat vierivän nopeammin kuin aiemmin, niin jotkut hetket ovat kuitenkin pitkähköjä. 

Johanna

Pyhä arki

Ei arkea ilman pyhää. Totta. Voinko sanoa, että arki on pyhää? Tällä hetkellä se nimittäin on minulle sitä. Perustelut tähän ovat viime kesältä.

Elimme ihan tuiki tavallista lapsiperheen arkea. Minä olin viimeisilläni raskaana ja hoitovapaalla vajaa kaksivuotiaan poikamme kanssa. Päivät täyttyivät autoleikeistä, ulkoilusta, kotitöistä ja kaikesta muusta ihan tavallisesta. Sitten yhtäkkiä juuri juhannuksen alla saimme nyrkiniskun vasten kasvoja. Pojallamme todettiin jotakin ylimääräistä aivoissa.  Tieto tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, sillä hänen oireensa olivat olleet lieviä ja kertaluonteisia. Tutkimukset tehtiin vain varmuuden vuoksi. Saimme leikkausajan kesän lopulle ja silloin oli myös vauvan laskettu aika. Kesä meni sumussa. Emme voineet ymmärtää, miten täysin terveen oloisella pojalla voi olla jotain vaarallista pään sisällä. Koko elämä oli yhtäkkiä ylösalaisin, emmekä tienneet mitä oli odotettavissa. Synnytys tuli ja meni. Onnea varjosti huoli. Vauva oli kaksiviikkoinen, kun lähdimme koko perhe Helsinkiin elämämme kovimman haasteen eteen.  

Tuntui hirveältä saattaa leikkaussalin ulkopuolelle terve poika ja käydä myöhemmin katsomassa tehovalvontaosastolla aivan toisenlaista, hyvin kipeää poikaa. Hän ei osannut neljään ensimmäiseen päivään enää kävellä. Se oli kuitenkin sillä hetkellä sivuseikka, kun leikkaus oli muuten onnistunut ja takanapäin.

Sitten alkoi tapahtua ihmeitä. Poikamme palasi kaikkien yllätykseksi entiselleen pikavauhtia ja juoksenteli jo viikon päästä pitkin Lastenlinnan käytäviä. Emme tarvinneetkaan niitä tukitoimia, joita meille oli suunniteltu. Silloin tuntui, että olimme saaneet enemmän kuin uskalsimme edes toivoa ja rukoilla.  

Tästä kaikesta alkaa olla pian puoli vuotta aikaa. Silti yhä joka ikinen päivä ja lähes joka ikinen tunti ajattelen mielessäni kuinka ihanaa on olla tässä, omassa kotona, lasten kanssa, arjessa. Kuinka ihanaa on leikkiä pikkuautoilla, keittää kuppi kahvia, lukea lapsille kirjaa. Kotiäidin viikoissa ei varsinaisesti ole erillisiä sunnuntaivuoroja. Ei ainakaan minulla, kahden alle 3-vuotiaan vauhdikkaan pojan kanssa. En aina edes muista mikä viikonpäivä on meneillään. Jokainen päivä, pyhä tai arki, on melkoisen hektinen. Joka ikinen päivämme on myös ainutlaatuinen ja tärkeä, täynnä pieniä hyviä hetkiä.