maanantai 17. kesäkuuta 2013

Kysymysviikko: Mies hoitovapaalle, puolesta ja vastaan

HoitovapaallaHenna kysyi: Mitä sanoisit miehelle, joka harkitsee hoitovapaalle jäämistä? Mihin on syytä varautua? Mikä on parasta? Mikä vaativinta? 

Taannoin kirjoittelin joitain tuntoja hoitovapaalle jäämisestä, jossa totesin hoitovapaalla olevan miehen edelleen olevan jonkinlainen kummajainen tai vähintään jollain tavalla erityisasemassa. Mutta mitä sanoa miehelle, joka harkitsee hoitovapaalle jäämistä?

Nyt aion kirjoittaa kuin mies miehelle, joten naiset, olkaa hyvät ja lopettakaa lukeminen tähän ;)

---- Mies miehelle teksti alkaa  ----
Lyhyesti ja ytimekkäästi: TEE SE! Se on mahdollisuus, jota et jälkeenpäin saa takaisin. Anna mennä.
---- Mies miehelle teksti päättyy tähän, naiset saavat jatkaa lukemista tästä eteenpäin, miehille asia tulikin jo selväksi ----


Yleisimmät epävarmuustekijät hoitovapaalle jäämiseen liittyvät...
  1. taloudellisiin edellytyksiin

    Mies, jos tienaat enemmän kuin puolisosi, muista että progressiivinen verotus tasaa tuloja eivätkä nettotulot laske niin dramaattisesti. Miettikää myös, voisiko vähemmälläkin pärjätä.

    Päiväkotimaksut ovat etenkin useampilapsisissa perheissä jo sen verran suuret, että hoitovapaalle jääminen on itse asiassa ihan edullinen ratkaisu.

     

  2. sosiaalisiin suhteisiin

    Äideillä on usein joku kaveri jollain perhevapaalla, jolloin ennestään tuttua seuraa ja vertaistukea on helppo etsiä. Suosittelen miehille hakeutumista avoimiin perhekerhoihin, joista yleensä löytyy seuraa ja valmiiksikeitettyä kahvia. Et ehkä pääse heti sisään sosiaaliseen maailmaan, mutta toisella tai kolmannella kerralla olet jo vakiokalustoa.


  3. osaamiseen ja selviämiseen

    Hoitovapaalla joudut opettelemaan tiettyjä arjen pyörittämiseen liittyviä asioita, kuten kuinka saada lapsi nukahtamaan päiväunille tai kuinka käydä lapsen(/lasten) kanssa yhtä aikaa vessassa.

    Lapsi muodostaa syvemmän kiintymyssuhteen hyvin nopeasi kotonaolevaan vanhempaan ja moni asia lasten kanssa menee sen synnyttyä jouhevammin kuin työssäkäyvänä vanhempana. Sukupuoli ei tee eroa siihen, kuinka hyvin pesee pyykkiä, laittaa ruokaa tai letittää lapsen tukkaa (tiukoin paikka itselläni).

    Jos et osaa jotain taitoa, opit kyllä ja voit tulla jossain jopa puolisoasi paremmaksi ;)

  
Mitä tästä kaikesta sitten oikein saa?
  1. Opit tuntemaan lapsesi ja lapsesi sinut

    Kotona olevan vanhemman suurin aarre on siinä, että saa olla se, joka näkee ja kokee asiat, eikä vain se, joka kuulee kaikesta jälkikäteen.

    Lukemattomat vanhat herrat ovat kertoneet minulle, miten he katuvat jälkikäteen, ettei heillä ole ollut riittävästi aikaa omille lapsilleen. Joidenkin kohdalla lopputulos on ollut se, että suhde omiin lapsiin on jäänyt aikuisiälläkin etäiseksi.



  2. Näkökulmaa

    Hoitovapaalla näet maailman, johon et muuten pääsisi kurkistamaan. Parhaimmillaan niin huolet ja murheet kuten ilot ja onnenaiheetkin jaetaan hiekkalaatikkoyhteisön kesken. Sukella mukaan!
    Se paitsi avartaa omaa maailmankuvaa, myös tarjoaa helpotusta arjessa jaksamiseen.
    Olen huomannut, että puolison kanssa on helpompi löytää arkisista asioista yhteisymmärrys, kun puolin ja tosin tiedetään, mitä kotona oleminen oikein on.



  3. Stressittömyyttä

    Kotona olemiseen ei liity työelämän stressaavuutta. Stressittömyys ei toki tarkoita peukaloiden pyörittelyä. Kotona oleminen ainakin näin kolmen lapsen kanssa on varmasti työläämpää kuin toimistotöissä käyminen - mutta suhteellisen  stressivapaata!


Mikä on vaativinta?
Kotona olemisen vaativin puoli löytyy omien korvien välistä. Riittämättömyyden tunteen kanssa on tultava toimeen ja oma vajaavaisuus on vain hyväksyttävä. Asiat eivät usein mene suunnitellusti, vaan arjessa tapahtuu paljon kaikkea yllättävää. Senkin kanssa pitää opetella elämään.


Janilta kysyisin, kenelle suosittelisit lastenohjaajan työtä ammatiksi ja miksi?

TMKJEU*#20: "Joskus juomapullot 'hyökkäävät'."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

5 kommenttia:

Henna kirjoitti...

Aikanaan työyhteisööni kuului mies, joka oli hoitanut lapsia eeuussa koti-iskänä ja rouva teki uraa. Kyllä kuulkaat riitti ihailevia naisihmisiä moisen ratkaisun hämmästelijöinä! Vaikka sitten seuraavaksi siinäkin perheessä oli taas isin uraväännön aika ja äiti kotona. On vielä pitkä aika asenteiden muutokseen. Ja omasta puolestani täytyy sanoa että tiukkaa on tehnyt antaa isäihmiselle sama lähirooli lapseen kuin itsellä on. Ikävä myöntää, mutta totta se on. Saako anteeksi?

Noora H kirjoitti...

Myös isien osittainen hoitovapaa voi olla hyvä tapa saavuttaa edellä mainittuja etuja, jos kokoaikaisuus tuntuu liian radikaalilta heittäytymiseltä. Keräsin isien kokemuksia siitä muutama vuosi takaperin. Linkistä löydät ihan kannustavan kuuloisia tuloksia:
http://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/39052/Isatosit.pdf?sequence=1

Antti Siukonen kirjoitti...

Kiitos kommenteista!
Henna, totta totta. Puolison tunteet jäivät nyt tämän blogauksen ulkopuolelle ja ansaitsivat aivan oman tekstinsä. Minulta saat kyllä anteeksi :)

Noora H, mainio lisäys! Ja kiinnostavaa luettavaa tuo opinnäytetyösi, kiitos linkistä! Hauskoja yksityiskohtia myös, kuten miesten keinot, jotka helpottavat työn ja perheen yhteensovittamista (s. 20-21). Viimeisenä kohtana "yöunen vähentäminen" - niin totta (kuten myös muut hyvät ja ehkä rakentavammat vinkit listalla) :D

Kimmo Huima kirjoitti...

Takana alkaa olla 11 kuukautta vuorotteluvapaalla olemista koti-isänä. Nyt uskaltaa jo sanoa, jotain tästäkin aiheesta.

Vuorotteluvapaan tarkoituksena oli kokea vuosi koti-isänä olemista, auttaa ADHD-lasta koulutien alkuun, päättää kesken jääneet opinnot ja miettiä, mitä tekee isona. Kuten arvata saattaa, vain ensimmäinen tavoite toteutui.

Esikoisen syntymän aikoihin, 8 vuotta sitten, päätin ja julkisesti kanssaihmisilleni ilmoitin, että jossain vaiheessa tulen olemaan vuoden kotona lasten kanssa. Se on niin arvokas ja ainutlaatuinen mahdollisuus, ettei sitä voi jättää käyttämättä. Sopiva hetki koitti, kun esikoisen käydessä koulutielle, kun tiedossa oli erinäisiä erikoisjärjestelyitä mm. koulupäivän pituuden suhteen. Perheen nuorimmaisen, 4-vuotiaan tyttömme, oli tarkoitus olla kotona mahdollisimman paljon, joten tarjolla oli myös sitä kaipaamaani kotihoitotoimintaa.

Kuinkas sitten kävikään! Poikani kävi koulua lähes koko vuoden tehden tunnilla lyhennettyjä koulupäiviä huippumotivoituneena. Lukemista ja kirjoittamista lukuunottamatta oppiminen sujui kuin leikkiä vaan, eikä ADHD näkynyt koulutyöskentelyssä juuri lainkaan. Kukaan ei ollut varautunut tällaiseen, mutta me emme ryhtyneet siitä reklamoimaan minnekään. Tosiasia oli kuitenkin se, että minua ei tarvittukaan kotiopettajana, kuten olimme varautuneet (olen muuten koulutukseltani luokanopettaja).

Emme myöskään kyenneet ennustamaan, että tulemme ensimmäistä kertaa koulukiusatuiksi keski-iässä. Lukuvuodesta tulikin loputon taistelu lapsemme oikeuksien puolesta oman jaksamisemme äärirajoilla.

Perheen nuorimmaisen kaveripiiri aloitti vuorotteluvapaan alkamisen aikoina siirtymisen päiväkotimaailmaan. Pihat tyhjenivät kavereista, eikä kolme puolikasta hoitopäivää viikossa tuntunut alkuunkaan riittävän tyttärelleni. Lehdissä kiivailtiin subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ja tämän koti-isän tyttö kinusi koko ajan lisää päiväkotiaikaa. Ovenpielissä luimuillen haimme lisää hoitoaikaa, ja lopulta tyttömme vietti päiväkodissa yli puolet viikosta. Tästä oli toki korvaamatonta apuakin siinä vaiheessa, kun poikamme kunto romahti koulun mielivaltaisten opetusaikakokeilujen vuoksi.

Koti-isän elämä ei siten ollut aivan sitä, mitä oli kuvitellut. Yllätys oli myös se, miten vaikeaa oli omaksua uudenlainen arjen ajankäytön ja toiminnan hallinta ilman työpaikan ja työajan luomaa ulkoista kehystä. Henkilökohtaiset ominaisuuteni vaikuttivat osaltaan siihen, että arki oli ajoittain vain sormien läpi soljuvia tunteja, kasvavia pyykki- ja tiskivuoria, sisäistä ahdistusta ja ulkoista nalkutusta. Pikku hiljaa arki on alkanut pysyä paremmin lapasessa, mutta yksi vuosi on auttamatta liian lyhyt opettelujakso minulle.

Tämän kaiken jälkeen ei liene yllätys, että kesken jääneet opintoni ovat edelleen vakuuttavasti kesken, eikä ammatinvalinnalliset pohdinnatkaan ole päässeet lupaavaa alkua pidemmälle.

Silti voin silmiä räpäyttämättä sanoa, että tämä on ollut ehkä paras vuosi elämässäni. Kotona oleminen on lähentänyt minua lapsiini merkittävällä tavalla vaikken mikään "iltaisä" ollut tähänkään asti ollut. Vuosi on vahvistanut käsitystäni siitä, että elämäni tärkein tehtävä on täällä kotona ja lasteni elämässä. Kaikki muut asiat tullaan jatkossakin järjestelemään siten, että ne tukevat tuon tärkeimmän tavoitteen toteuttamista. Vuosi on ollut myös minulle, ja siinä rinnalla puolisolleni, kiivasta kasvun aikaa. Tunkeutuminen vuosia vaimoni "vallassa" olleelle kodinhoidon alueelle ei ole ollut helppoa kenellekään ja on horjuttanut ikävästi hiertävällä tavalla totuttuja kuvioita. Koko perhe on kuitenkin selvinnyt ihmiskokeesta hengissä.

Vielä ei ole selvillä, miten löydämme jatkossa perheen toimeentulon ja mahdollisimman vähän kotoa poissaolon optimaalisen suhteen. Itse etsimme ratkaisun avaimia ekologisemman elämänmuodon (mm. tavaran ja kulutuksen vähentäminen), kaikenlaisen menojen vähentämisen ja ruokaomavaraisuuden lisäämisen kautta. Tutkimusmatka jatkuu.

Antti Siukonen kirjoitti...

Kiitos Kimmo kommentista ja oman tarinan jakamisesta! Tässä olisi langanpäitä jatkaa moneenkin suuntaan. Lapsiperheen elämässä on pakko tehdä suunnitelmia, mutta pakko myös hyväksyä, että usein ne menevät aivan uusiksi ;)
Minimalismi, vähemmällä selviäminen ja olennaiseen keskittyminen ovat itselläkin olleet pohdinnasta. Ehkä tutkimusmatkamme leikkaavat jossain vaiheessa!