Riikan kysymys osui hyvään saumaan.
Keskiviikkoaamuna heräsin järkyttävään kurkkukipuun, ja kun en saanut edes
vettä nieltyä, hankkiuduin lääkäriin. Angiinaan kirjoitettiin resepti, hain
lääkkeet. Sitten hakemaan lasta hoidosta, etsimään tyttö ja tavarat
eskariharjoittelupaikasta, hakemaan päiväkodin lokerosta
varavaatteet, sillä loma alkaa ja sinne ei saa jättää tavaroita. Kävimme
kaupassa. Kaikki nämä välit ajelimme bussilla, koska minulla ei ole autoa. Kun
lopulta pääsimme kotiin, tärisin kuumeen takia kylmästä, valuin hikeä kaikki
kamat raahattuani ja mieli teki itkeä. Aloin tehdä ruokaa. Lapsi halusi leikkiä
kauppaa ja trampoliinille hyppimään.
Tuossa hetkessä tuli mieleen, että tämä olisi
helpompaa, jos sen voisi jakaa toisen ihmisen kanssa. Jos olisi se Ihminen,
jolle voisi soittaa, että hae lapsi ja sen kamppeet sieltä ja tuolta ja käy
kaupassa, kiitos. Minä menen kotiin palelemaan. Ja tuo minulle kanakeittoa ja kuumaa
teetä vuoteeseen.
En kuitenkaan pidä itseäni yksinhuoltajana. Lapseni
elämään kuuluu iso joukko läheisiä ihmisiä. Isin kanssa hän jakaa viikonloppuisin
arkea ja pyhää. Isotsiskot ovat jo omassa aikuisessa elämässään valmiita
ottamaan osaa pienen elämään – ihan mahtavaa, kun minun ei tarvitse viedä lasta
Linnanmäelle! Kummitäti etsii kaikki pääkaupunkiseudun lelukaupat löytääkseen
sen toivotun Barbien. Toinen kummitäti on kotimme odotetuin vieras – hänen kanssaan
lapsi musisoi ja oppii piirtämään.
Lapsellani on fantastiset isovanhemmat. He ovat
läsnä lapseni arjessa useita kertoja viikossa. Heidän kanssaan lapsi saa leikkiä loputtomiin, hän oppii ajamaan ilman apupyöriä, kiipeämään kuuseen, luottamaan omiin
voimiinsa ja siihen, että aikuinen ottaa kopin.
Ennen muuta voimaa minulle antaa kuitenkin lapsi
itse. Kurkkukipuisena itsesäälisenä rättiväsyneenä istahdan keittiön pöydän
ääreen ja pysähdyn ihmettelemään, miten Jumala onkaan antanut minulle näin
suuren lahjan.
On päiviä, jotka vaihtaisin pois. Useimmiten ne ovat
niitä, jotka aloitan karjumalla unenpöpperöiselle kuusivuotiaalle ”syö nyt, pue
nyt, vauhtia!” Mutta hetken kuluttua
muistan, että olen valtavan kiitollinen, etuoikeutettu, saadessani olla äiti.
Se ei ole kohdallani ollenkaan itsestään selvän polun päätepysäkki. Se on
pitkän tien yksi pätkä, jonka saan jakaa parhaassa tuntemassani seurassa.
Ennen lapsen syntymää en osannut edes kuvitella,
miten kaikki muuttuu kun on äiti. Johannalta haluaisin siksi kysyä, mikä on ollut hänelle suurin yllätys äitinä olemisessa?
Henna Äm
ps. Ihana
naapurini Kaarina tekstasi eilen illalla "Mitä tarvitset kaupasta", luettuaan
facebookista, että olen sairaana. Elämälle kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti