Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Olipa kerran viisi nuorta tyttöä, joista kukin oli muuttanut kaukaa maalta suureen kaupunkiin opiskelemaan. Nuo nuoret neidot etsiytyivät muiden opiskelurientojen ohessa kuoroharrastuksen pariin ja löysivät toisensa samasta alttorivistä. Stemmoja veivatessa ja kuororetkillä ystävyys syveni ja lauleskelun lisäksi löytyi paljon muutakin yhteistä. Opiskelut etenivät ja ystävyys syveni. Tytöt tapasivat muutenkin kuin maanantaisin kuorossa, välillä koko porukalla, välillä erilaisin pienemmin kokoonpanoin.

Yhdessä juhlittiin synttäreitä ja pikkujouluja, jaettiin opiskelustressiä, puhuttiin ihmissuhteista ja pohdittiin monenlaisia tulevaisuuden haaveita. Itkettiin ja naurettiin. Parin vuoden jälkeen tanssittiin ensimmäisiä häitä Karjalassa, seuraavia Savossa ja kolmansia Pohjanmaalla. Yksi pariskunta kertoi avioitumisestaan postikortein ja sai muut tytöt kokoontumaan pikapikaa "kriisipalaveriin" yliopiston päärakennuksen kahvilaan. Myöhemmin tuo palaveri asettui hieman noloon valoon, koska se osui päivälle 11.9.2001, jolloin yllätyshäät eivät olleetkaan ainut yllättävä tapahtuma maailmassa. Viides tytöistä luuli, että ikuinen kaasous oli hänen kohtalonsa, mutta toisin kävi. Joitakin vuosia sitten kesän kuumimpana päivänä hänkin astui miehelään.

Kun ensimmäinen vauva syntyi, muut neljä tyttöä tekivät pyhiinvaelluksen katsomaan pientä tulokasta. Tuona joulukuisena iltana opiskelijakaksiossa koettiin pyhä hetki, kun pikkuinen tyttövauva toivotettiin tervetulleeksi ystäväpiiriin. Sittemmin on saatu toivottaa tervetulleeksi kaksitoista muutakin vauvaa. Jokaisesta naisesta vuorollaan on tullut myös äiti, monesta toistensa lasten kummeja. Tuo joulukuinen vauva on nyt jo teini, seurueen nuorimmat reilun vuoden ikäisiä. Monenlaisia äitiyden, perheen ja kasvatuksen haasteita on vuosien kuluessa yhdessä jaettu. Muuttoja, menetyksiä ja muutoksia on haikeina, murheellisina ja riemuiten läpikäyty.

Kokoonpano on kasvanut niin, että nuo viisi naista perheineen eivät enää mahdu kenenkään kotiin. Mutta halu kokoontua yhteen koko porukalla edes kerran vuodessa on niin suuri, että he vuokraavat leirikeskuksen, saapuvat kukin tahoiltaan nyyttärieväineen, laittavat illalla lapset nukkumaan ja höpöttävät yöhön asti sielujensa kyllyydestä. Kukapa erottaisi heitä niistä 19-vuotiaista kuorotyttösistä!


Johanna

Aika kutakin aikaa

”Ennen kuin sä huomaatkaan, on 20 vuotta kulunut”. Näin totesi minulle joku tuntematon rouva viereisestä kahvilan pöydästä, kun imetin nelikuista tytärtäni. Hymyillen mutisin jotain yleispätevää vastaukseksi, mutta mielessäni mietin, että joo varmaan. Tää päivä ei lopu ikinä. Kotiäitinä yksittäiset päivät saattavat tuntua ihan loputtomilta ja tätä rouvan oli ilmeisesti vaikea enää muistaa. 

En yhtään halua vähätellä kokemusta ajan nopeasta juoksusta. Tottahan ne varmasti on, kaikki vanhempien klassikkokommentit: ”niin nopeasti ne kasvaa” ja ”justhan ne oli pieniä ja nyt jo rippikoulussa/ylioppilaita/armeijassa” jne. Itsekin saatan varmasti lausua vastaavaa sopivissa olosuhteissa, tyyliin: ”vasta äsken toi vaan tuhisi sylissä ja nyt se jo tuolla itsekseen kokoaa palapeliä.” Mutta aivan yhtä totta on myös se kokemus, että lapsen kanssa aika tuntuu välillä kuluvan aivan älyttömän hi-taas-ti.

Esimerkkejä: 

* Kun mies on töissä yhdeksään illalla ja kolmeen mennessä on jo leikitty kaikki mahdolliset leikit, laulettu laulut ja soitettu kaikille isovanhemmille, eikä keksi enää mitään, mikä nopeuttaisi pitkää iltaa.

* Kun kirkossa on jo alkuvirren aikana syöty kaikki rusinat ja messu vaan jatkuu ja jatkuu ja lapsi kiemurtelee sylissä. Tämä soveltuu myös kaikenlaiseen matkustamiseen.

* Kun lapsi herää klo 5.30. iloisena leikkimään (tämä tapahtui meillä viime yönä) ja itse umpiväsyneenä yrittää epätoivoisesti houkutella lasta vielä jatkamaan unia.

Ehkä tämän elämänvaiheen viisaus olisikin siis se, että jos muuten vuodet tuntuvat vierivän nopeammin kuin aiemmin, niin jotkut hetket ovat kuitenkin pitkähköjä. 

Johanna