Iltarukouksen pitää mennä oikein

-- Luet sitten kokonaan, ilmoittaa tytär, kun ryhdymme lukemaan iltarukousta. Tällaisina iltoina, kun hän on oikein väsynyt, koetan oikoa mutkia ja lyhentää rukousta. Silloin neiti toteaa, ettei mennyt oikein. Jokaista rukoukseen kuuluvaa pitää muistaa.

Iltarukouksemme on ehkä vähemmän käytetty ”Jeesus mua suojele, heikkoa pientä lasta. Voimallasi varjele, hukkaan joutumasta”. Olen myöhemmin miettinyt, miksi aloin lukea juuri tämän iltarukouksen lapseni kanssa kun hän oli aivan vauva. Oma lapsuuteni rukous alkoi ”Tule Jeesus lapses luo”. Miksi en jatkanut sitä perinnettä lapseni kanssa? Yksi selitys voi olla, että oma olo tuoreena äitinä oli heikko ja taisin olla jollain tavalla hukassakin. Tyttärelleni huokaisema iltarukous oli samalla oma lohtuni.

Kun aloin odottaa tytärtäni, työskentelin tiiviisti rukouksen parissa. Tuolloin moni kertoi minulle lapsuutensa iltarukouksen merkityksestä. Minulle oli itsestään selvää, että rukoilen lapseni vuoteen vierellä nukkumaan käydessä. Tyttäreni isä ei iltarukousta rukoile, mutta heillä on omat nukkumaanmenorituaalinsa, runomuotoinen hellittelysanojen ketju. Sekin tulee lausua täsmälleen oikein.

Iltarukouksen lopussa rukoilemme kaikkien läheistemme puolesta. Siitä onkin kertynyt jo pitkä ketju. Pikkuserkkujakin luetellaan rukouksessa kaksitoista. Päiväkotikavereista ei saa unohtaa heitäkään, jotka ovat jo vuosia sitten muuttaneet pois. Vaikka lapsi olisi kuinka väsynyt, en voi ohittaa hänen sydämessään tärkeällä sijalla olevia rakkaita. Viime syksynä iltarukouksessa muistettavien pitkään listaan liitettiin tyttären toivomuksesta muuan laulajapoika. Että siunausta Robinillekin, toivoo lapseni koko sydämestään.

 

Henna Äm

Kaunein postikortti

Muistan erään koulutusviikonlopun elävästi lähes 20 vuotta sitten. Olin nuori kouluttaja. Pitämäni koulutus oli ensimmäinen sitä laatuaan. Kokonaisuudessaan kaikki meni ihan hyvin, mutta pari tilannetta jäi pyörimään mieleeni. Kelasin ja puin ja mietin tapahtumia.. Kun olin tehnyt sitä kyllästymiseen saakka kaksi päivää,  havahduin kysymään itseltäni: mikä minua oikein riivaa, mitä tämä hyödyttää, miksi koulutus ei jätä minua rauhaan?

Pienellä viiveellä tajusin yksinkertaisen asian: minun oli vaikea hyväksyä, että olin suoritunut vain keskitasoisesti. Että en ensimäisellä kerralla ollut kyennyt parempaan. Minun sisälläni oli vaatija, joka oli ankara, eikä se jättänyt minua rauhaan. Se sätti ja syytti, että sinun olisi pitänyt...

Kun ymmärsin asian, jotain pehmeni sisälläni. Järkeni sanoi, että minähän vaadin itseltäni aivan mahdottomia! Olin hetken hiljaa paikallani. Sitten suuntasin askeleeni lähimpään kirjakauppaan. Ostin kauneimman postikortin minkä löysin. Annoin kortin itselleni ja olin siihen kirjoittanut:
"Rakas Arja, saat anteeksi, ettet ollut täydellinen kouluttaessasi ensimmäistä kertaa....".
Siihen päättyi tapahtumisen puiminen!

Anteeksi, saat anteeksi, olen pahoillani... Mihin kaikkeen nuo tärkeät sanat avaavat minussa, sinussa ja koko perheen arjessa oven? Helpotukseen, keveyteen, vapauteen, keskittymiseen, hellyyteen, lämpöön, yhteyteen, läsnöoloon, iloon, hymyyn, luovuuteen, sulamiseen, kypsyyteen, lempeyteen, hyviin yöuniin, kiitollisuuteen, armollisuuteen, itseni hyväksyntään....

 

 

Arja Seppänen,

 parisuhde - ja perhetyön kouluttaja

Baby moon - verta, hikeä ja kyyneleitä

Olin ajatellut kirjoittavani humoristisesti ja lempeän ironisesti kaksilapsisen perheen arjen sattumuksista ja huomioista. Vauvan ensimmäisessä kuukaudessa ei kuitenkaan ole huumoria ja ironiaakin on vaikea löytää. Itku on usein ollut naurua lähempänä.

Perheemme kuopus syntyi tammikuun alkupäivinä ja takana on hänen ensimmäinen elinkuukautensa. Se on aikaa, jolloin hänen elämänsä on täysin meidän, vanhempiensa käsissä. Hän rakentaa kuvaa itsestään ja maailmasta sen perusteella, miten me vastaamme hänen tarpeisiinsa: kuulemme hätää, annamme ruokaa, pidämme lähellä ja katsomme rakastaen.

Suhde vauvaan auttaa jaksamaan. Haasteena on vain se, että suhdetta luodaan samalla, kun opetellaan elämää ja etenkin yhteistä sellaista. Paukkuja tarvitaan heti ja paljon, sillä ensimmäiseen kuukauteen osuvat monet uuden elämän käynnistymiseen liittyvät hankaluudet. Siinä sitten vastataan vauvan tarpeisiin niin, että hän kokee olevansa elämän arvoinen ja voi alkaa rakentaa perusturvallisuuttaan ja pohjaa terveelle kasvulle.

En aivan ymmärrä Luojan suunnitelmaa, jossa vanhempien sitoutumista tehtäväänsä testataan heti ensi kättelyssä tunteja kestävän imetyksen, vatsakipujen, yleisen itkuisuuden, nukahtamisvaikeuksien ja täydellisen rytmittömyyden yhdistelmällä. Kun päälle lisää vielä äidin yövalvomisen ja katkonaiset unet, jälkivuodon sekä hormoonimyrskyn, ollaan aika sumeissa tiloissa. Eikä tässä ole vielä minkäänlaisia elämän erikoismausteita, joita Jonna eilen kuvasi.

Ensimmäinen kuukausi on meiltä nyt onnellisesti takana päin ja näyttäisi siltä, että kaikesta huolimatta olemme selvinneet siitä ilman suurempia vahinkoja. Kuopus on kasvamassa tomeraksi ja nauravaksi lapseksi ja esikoinen näyttäisi olevan toipumassa äidin sairaalavierailusta ja perheen uudesta tulokkaasta, joka on tiukasti takertunut äidin syliin. Minäkin muistan välillä haistella vauvan tuoksua ja saan silloin tällöin nauttia hetken kahdestaan esikoisen kanssa.

Päivä päivältä elämämme rauhoittuu ja ylihuomenna perheemme nuorin on jo viisi viikkoa. Kun nollasta lähtee, se on aika paljon se.

Kuva: Riikka Myllys

Pyhä arki

Ei arkea ilman pyhää. Totta. Voinko sanoa, että arki on pyhää? Tällä hetkellä se nimittäin on minulle sitä. Perustelut tähän ovat viime kesältä.

Elimme ihan tuiki tavallista lapsiperheen arkea. Minä olin viimeisilläni raskaana ja hoitovapaalla vajaa kaksivuotiaan poikamme kanssa. Päivät täyttyivät autoleikeistä, ulkoilusta, kotitöistä ja kaikesta muusta ihan tavallisesta. Sitten yhtäkkiä juuri juhannuksen alla saimme nyrkiniskun vasten kasvoja. Pojallamme todettiin jotakin ylimääräistä aivoissa.  Tieto tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, sillä hänen oireensa olivat olleet lieviä ja kertaluonteisia. Tutkimukset tehtiin vain varmuuden vuoksi. Saimme leikkausajan kesän lopulle ja silloin oli myös vauvan laskettu aika. Kesä meni sumussa. Emme voineet ymmärtää, miten täysin terveen oloisella pojalla voi olla jotain vaarallista pään sisällä. Koko elämä oli yhtäkkiä ylösalaisin, emmekä tienneet mitä oli odotettavissa. Synnytys tuli ja meni. Onnea varjosti huoli. Vauva oli kaksiviikkoinen, kun lähdimme koko perhe Helsinkiin elämämme kovimman haasteen eteen.  

Tuntui hirveältä saattaa leikkaussalin ulkopuolelle terve poika ja käydä myöhemmin katsomassa tehovalvontaosastolla aivan toisenlaista, hyvin kipeää poikaa. Hän ei osannut neljään ensimmäiseen päivään enää kävellä. Se oli kuitenkin sillä hetkellä sivuseikka, kun leikkaus oli muuten onnistunut ja takanapäin.

Sitten alkoi tapahtua ihmeitä. Poikamme palasi kaikkien yllätykseksi entiselleen pikavauhtia ja juoksenteli jo viikon päästä pitkin Lastenlinnan käytäviä. Emme tarvinneetkaan niitä tukitoimia, joita meille oli suunniteltu. Silloin tuntui, että olimme saaneet enemmän kuin uskalsimme edes toivoa ja rukoilla.  

Tästä kaikesta alkaa olla pian puoli vuotta aikaa. Silti yhä joka ikinen päivä ja lähes joka ikinen tunti ajattelen mielessäni kuinka ihanaa on olla tässä, omassa kotona, lasten kanssa, arjessa. Kuinka ihanaa on leikkiä pikkuautoilla, keittää kuppi kahvia, lukea lapsille kirjaa. Kotiäidin viikoissa ei varsinaisesti ole erillisiä sunnuntaivuoroja. Ei ainakaan minulla, kahden alle 3-vuotiaan vauhdikkaan pojan kanssa. En aina edes muista mikä viikonpäivä on meneillään. Jokainen päivä, pyhä tai arki, on melkoisen hektinen. Joka ikinen päivämme on myös ainutlaatuinen ja tärkeä, täynnä pieniä hyviä hetkiä.

Saako Jeesuksesta laulaa bussissa?

Keskustan kaduilla törmää välillä jos jonkinlaiseen Jeesus-jengiin. Osa laulaa, osa jakaa lehtisiä. Onpa nähty Jeesus-tanssiakin.

Katuevankeliointi herättää monenlaisia tuntemuksia. Ärsyyntymistä. Huvittuneisuutta. Myötähäpeää. Moni on varmasti eronnut kirkosta Jeesuksen tyrkyttämisen vuoksi, vaikka sillä harvoin on (ev.lut) kirkon kanssa mitään tekemistä. Mutta onhan katuevankelioinnillakin tärkeä paikkansa. Monet elämän syrjässä vain hakaneulalla kiinni olevat ovat päässeet tolpilleen uskoontulon kautta.

Meidän neli- ja kolmevuotiaat ovat myös ryhtyneet harjoittamaan satunnaista katulähetystyötä. Bussissa kajahtelee heleässä kuorossa milloin mitäkin. Välillä lauletaan iloisesti Dinojunan alkutunnaria ja välillä raikaavat kerholalut:

"Syttyy kynttilä,
istumme nyt hiljaa,
Jeesus luonamme,
Valon tuojamme"

tai

"Enkeli taluttaa,
pientä kulkijaa,
Enkeli lohduttaa,
tiellä kaatuvaa,
Suojassa enkelin,
saan vaeltaa,
Suojassa enkelin,
saan nukahtaa"

Ihailen lasten kehittyvää maailmankuvaa, johon suomalaisen julkisen liikenteen jurottava tapakulttuuri ei ole vielä iskenyt. Jeesuksesta voi laulaa bussissa omaehtoisesti, eikä minun mielestäni tätä katuevankeliointia ole syytä rajoittaa. Se ei ehkä kisko ketään katuojan pohjalta, mutta saattaapa piristää jonkun ikkunaantuijottelijan päivän.


Kristillisen kasvatuksen yksi tavoite on tehdä näkyväksi, ettei usko ole jotain elämästä irrallaan olevaa tai tapahdu "tuolla jossain". Me aikuiset joudumme taistelemaan ympäröivän tapakulttuurin kanssa, joka puskee jeesuslaulut ja hiljaisetkin rukoukset kaappiin. Lapsilta kaikki tulee ihan luonnostaan.


Olisko tässä jotain opittavaa?

Ps. aloittelen tämän blogiuran kolmea päivää ennen hoitovapaalle jäämistä. Pian arki kolmen alle kouluikäisen kanssa iskee täydellä teholla. Keräilen loppukevennykseksi blogien päätteeksi pieniä TMKJEU*-arkitotuuksia, joista tässä ensimmäinen:

TMKJEU*: "Viimeinen lapselle syöttämäsi lusikallinen on juuri se, jolla lapsi saa maksimoitua ympäristöön aiheutuvan sotkun. nimim. mangososetta katossa"
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

Antti

Ristiäisjärjestelyjen seitsemän oikein

Meidän pikku ukkeli kastettiin viime viikonloppuna. Esikoisen kanssa ristiäisiä järjestellessä moni asia ei lutviudukaan ihan niin kuin ennen vanhaan. Ennen ristiäisiä järjestetyt katastrofaalisesti epäonnistuneet teekutsut onneksi antoivat meille, mieluusti ruokaa laittaville vanhemmille, runsaasti tervettä kriittisyyttä valmistelujen suhteen.

Tässä toimenpiteet, jotka auttoivat meitä selviytymään ristiäisjärjestelyistä ja luulenpa, että kaikilla touhuun osallistuneillakin oli hyvä mieli.

1. Varaa juhlapaikka (tai pyydä ystäviä kotiin siivousapuun) ja kutsu vieraat ajoissa
2. Älä leivo itse yhtään mitään (vaikka olisit millainen jauhopeukalo)
3. Pyydä isovanhempia hoitamaan yksi tarjottava
4. Pyydä kummia hakemaan tilaamasi kakut ristiäisiin
5. Pyydä mummua pesemään ja silittämään kastepuku
6. Videokuvaa tilaisuus!!! (Tai siis pyydä jotakuta videoimaan. Vaikka sitten kännykkäkameralla. Olisi tosi kiva, jos pystyisi jälkikäteen kuuntelemaan, että mitä se pappi sanoi kun itse vuolasta kyynelehtimistä pidätellessä tai vauvaa rauhoitellessa keskittyi ihan muuhun.)
7. Sovi selkeästi, ketkä hoitavat kahvinkeitot, tarjoilut ja siivouksen (tai kutsu paljon oikein hyviä ystäviä ja perhettä juhliin. Toimii myös ihan hyvin. Joka tapauksessa, älä kuvittele tekeväsi itse mitään vauvan huoltamisen lisäksi.)  

Meillä oli oikein onnistuneet ja ihanat juhlat. Juhlakalu kulki kahveilla sylistä syliin, pääasiassa nukkua tuhisten. Olen tosi tyytyväinen, että päädyimme kutsumaan enemmänkin ystäviä paikalle. Lapsi on laittanut meidän elämän aika mullin mallin, ja on tärkeää, että meillä on ystäviä, jotka elävät meidän kanssa tätä muutosta sekä sen ihanissa että raskaissa hetkissä. Tuntui hyvältä isolla joukolla ihmetellä meidän pientä ihmettä ja rukoilla suojelusta ja siunausta.

Papin puheista muistan ainakin sen verran, että hän pyysi kummeja kertomaan yhdellä sanalla, mitä toivovat kummipojalleen. Se tuntui kivalta. Toiveet olivat: rakkautta, läsnäoloa, hyvää oloa ja hyvää onnea. 

Henna Aa

Muutosvoimaa

- Äiti kuule, emmä muutakaan sinne uuteen kotiin. Mä jään tänne asumaan Mikan kanssa! Viisivuotiaan tyttäreni tarmokas ilmoitus havahduttaa minut kesken aamukahvin keiton. Voi ei! Vielä edellisenä iltana ollaan istuttu kuvittelemassa hienoa uutta taloa, lapsi piirsi itsensä uimaan leveä hymy kasvoillaan. Ja taas on mieli muuttunut! Ja äidin on aloitettava uusi psyykkaaminen, puhutaan uuden talon lapsista, uusista kavereista, päiväkodista, meren rannalle tehtävistä retkistä.

 

Mutta ei se omakaan mieli kulje päämäärätietoisesti eteenpäin. Nykyisen kodin myyntisopimuksen allekirjoittamista seuraavana yönä näen painajaista. Kotimme kauniilla takapihalla myllää raivaustraktori, piha on muuttunut monimetriseksi soramontuksi. Rakastamani metsä on kaadettu ja oranssiliiviset miehet seisoskelevat montun reunalla tupakalla. Herään sydän pamppaillen. Unen viesti on niin ilmeinen luopumisen suruineen ettei sitä selittämään tarvita unikirjaa.

Raivaan aamupalapöytään tilaa läppärille ja näytän lapselle kuvaa päiväkodista.

- Puhuin eilen tämän päiväkodin johtajan kanssa. Hän lupasi, että voidaan mennä tutustumaan ensi viikolla, houkuttelen lasta taas hyvälle muutosmielelle. Hän näyttääkin innostuvan ja alkaa keksiä leikkejä, jota uuden päivähoitopaikan pihalla voisi touhuta.

Näitä mielenmuutoksia lienee edessä monta, niin tyttärellä kuin äidilläkin. Tuskin kumpikaan kuitenkaan jää asumaan vanhaan kotiin Mikan kanssa. Hän on nimittäin kiinteistövälittäjämme.

Henna Äm