Kevät hulinaa ja liikuntavinkkejä päiväkerhosta

Hulinata hälinätä,
sitä ja tätä. Kuulostaako tutulta?

Voin kuvitella, että kuulostaa. Sitä se voi olla myös päiväkerhossakin.
Varsinkin kun lähestytään juhlapyhää, kuten nyt ensi sunnuntain äitienpäivää.

Maalia voi löytyä paidasta. Paperisilppua on mitä kummallisimmissa paikoissa. Kerhovihkojen välit pullistelevat korteista, kevätjuhlailmoituksista ja ties mistä muusta.

Tämän kaiken keskellä kuitenkin yksi on tärkein. Lapsi itse. Häntä pyritään aina kuuntelemaan, kun hänellä on asiaa. Ja myös silloin, kun hänellä ei ole asiaa. Kukapa tykkäisi siitä, että haluaa kertoa jotain ja toinen katsoo ihan toisaalle ja selvästi tekisi mieluummin jotain muuta kuin kuuntelisi ja katsoisi puhujaa hetken.

Lopuksi monesti itse testattu liikuntavinkki suoraan päiväkerhosta:

Hanki isolapsi ryhmä. Pistä musiikki soimaan ja ala tanssia yhden kanssa.

Kohta saat tanssia hyvin monen muunkin kanssa jalat ja kädet uuvuksiin.

 

Ota vielä tämän jälkeen lapsi reppuselkään.

Kohta saat kyydittää koko ryhmää.

Suosittelen erikokoisia lapsia niin saat vaihtelua voiharjoitteluun.

 

 

Tällaisilla ajatuksilla tänään päiväkerhon keväästä :)

 

- Jani -

 

Niin ja hyvää tulevaa helatorstaita ja äitienpäivää :)

 

 

 



Lomalta lepoon - havaintoja rentoutumisen vaikeudesta varsinaisina loma-aikoina

Yksi lapsiperhe-elämän suurista paradokseista on, että loma ei välttämättä tunnu lomalta.
Siihen on monta syytä.

1. Normiarjen helpotukset eivät ole käytettävissä
Arki ei pyöri kerhoineen ja muine tavallisine aktiviteetteineen. Lasten päiväkerhot antavat kivoja hengähdyshetkiä, joihin on helppo yhdistää ulkoilut ja kauppareissut ja muut. Kenen keksintöä on, että kerhoissa on yleensä pidemmät joulu- ym. lomat kuin kouluissa? Murr.
Lomalla olisi kiva rentoutua joskus niinkin, että lapset olisivat kerhossa ja vanhemmat hetken kahdestaan.

2. Paineet ja turhat toiveet
Lienee niin, että ennen lasten saamista meihin iskostuu harha, että lomalla kuuluu rentoutua. Etukäteen kysellään, mitä aiot tehdä lomalla, ja jälkikäteen, oliko rentouttava loma. Paineet lomasuorittamiseen ovat kovat.
Ainakin nykyisessä pikkulapsivaiheessa kolmen lapsen tavaroiden pakkaaminen, jatkuva pukemisrumba, liikkuminen paikasta toiseen pitkine matkantekoineen, päivärytmeistä poikkeamisen aiheuttamat kitinät, vanhempien ja lasten lomatoiveiden yhteensovittaminen sekä näiden kohtaamattomuudesta syntyvät pettymykset ja jatkuva julkisissa tiloissa luuhaamisen edellyttämä käyttäytymisnormiston ylläpito luovat paketin, jossa ei välttämättä rentouduta.

3. Valmistautumattomuus luopumiseen
Onnellisuuden esteenä on pohjimmiltaan se, että itse asetamme onnellisuudelle erilaisia esteitä. Sama pätee rentoutumiseen. Voin olla rentoutua/olla onnellinen, jos dädädädä ja päpäpäpä. Useimmin dädädädän voi korvata jollain ulkoisten puitteiden edellytyksellä ja päpäpäpän jollain läheisen henkilön käyttäytymiseen liittyvällä asialla.
Loppujen lopuksi luopuminen dädästä ja päpästä vapauttaa, mutta eipä se helppoa taida olla.

Pari hyvää tiivistelmää "parempiin" lomiin löydät alla olevalta videolta (ja sen muista osista, feat. Anthony de Mello [*edellyttää rauhallista hetkeä, älä säikähdä vuosikymmenten patinaa...]) ja vaikkapa tästä hyväksi havaitusta 15 asiaa, joista sinun tulisi luopua ollaksesi onnellinen -artikkelista.

Näissä tunnelmissa aloittelen ihanaa loman jälkeistä arkielämää. Hyvää hiihtolomaa kaikille, joilla se vielä on menossa tai edessäpäin :)

TMKJEU*#4: "Mitä suurempi tarve on sille, että lapsi nukkuisi päiväunet tiettyyn kellonaikaan, sitä epätodennäköisempää on sen toteutuminen."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

Saako Jeesuksesta laulaa bussissa?

Keskustan kaduilla törmää välillä jos jonkinlaiseen Jeesus-jengiin. Osa laulaa, osa jakaa lehtisiä. Onpa nähty Jeesus-tanssiakin.

Katuevankeliointi herättää monenlaisia tuntemuksia. Ärsyyntymistä. Huvittuneisuutta. Myötähäpeää. Moni on varmasti eronnut kirkosta Jeesuksen tyrkyttämisen vuoksi, vaikka sillä harvoin on (ev.lut) kirkon kanssa mitään tekemistä. Mutta onhan katuevankelioinnillakin tärkeä paikkansa. Monet elämän syrjässä vain hakaneulalla kiinni olevat ovat päässeet tolpilleen uskoontulon kautta.

Meidän neli- ja kolmevuotiaat ovat myös ryhtyneet harjoittamaan satunnaista katulähetystyötä. Bussissa kajahtelee heleässä kuorossa milloin mitäkin. Välillä lauletaan iloisesti Dinojunan alkutunnaria ja välillä raikaavat kerholalut:

"Syttyy kynttilä,
istumme nyt hiljaa,
Jeesus luonamme,
Valon tuojamme"

tai

"Enkeli taluttaa,
pientä kulkijaa,
Enkeli lohduttaa,
tiellä kaatuvaa,
Suojassa enkelin,
saan vaeltaa,
Suojassa enkelin,
saan nukahtaa"

Ihailen lasten kehittyvää maailmankuvaa, johon suomalaisen julkisen liikenteen jurottava tapakulttuuri ei ole vielä iskenyt. Jeesuksesta voi laulaa bussissa omaehtoisesti, eikä minun mielestäni tätä katuevankeliointia ole syytä rajoittaa. Se ei ehkä kisko ketään katuojan pohjalta, mutta saattaapa piristää jonkun ikkunaantuijottelijan päivän.


Kristillisen kasvatuksen yksi tavoite on tehdä näkyväksi, ettei usko ole jotain elämästä irrallaan olevaa tai tapahdu "tuolla jossain". Me aikuiset joudumme taistelemaan ympäröivän tapakulttuurin kanssa, joka puskee jeesuslaulut ja hiljaisetkin rukoukset kaappiin. Lapsilta kaikki tulee ihan luonnostaan.


Olisko tässä jotain opittavaa?

Ps. aloittelen tämän blogiuran kolmea päivää ennen hoitovapaalle jäämistä. Pian arki kolmen alle kouluikäisen kanssa iskee täydellä teholla. Keräilen loppukevennykseksi blogien päätteeksi pieniä TMKJEU*-arkitotuuksia, joista tässä ensimmäinen:

TMKJEU*: "Viimeinen lapselle syöttämäsi lusikallinen on juuri se, jolla lapsi saa maksimoitua ympäristöön aiheutuvan sotkun. nimim. mangososetta katossa"
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

Antti