Turvallista matkaa!

Tänään on kummityttöni Ainon konfirmaatiopäivä. Paljon onnea Aino! Hän on seitsemästä kummilapsestani toinen, joka on jo saavuttanut rippikouluiän. Tiedän tämän kliseeksi, mutta silti: Miten aika on voinut mennä näin nopeasti? Vastahan olin kummina siunaamassa kastemekkoon puettua pikkuista ja nyt tuo vauva on lähes aikuinen ja astelee kavereineen alttarille konfirmoitavaksi.  Hienoa, juhlavaa, haikeaa.

Mitä kaikkea näinä "kasvun vuosina" (kirkkokäsikirjan ontuva ilmaus) on kummilapsen elämässä tapahtunut? Tietysti vaikka mitä, pohja koko elämälle. Ja mikä on ollut minun osuuteni kummilapseni kasvun vuosissa? Useimpien kummilasten kohdalla aika mitätön. Postikortteja olen reissuilta lähettänyt, about jouluna ja synttäreinä lahjonut jollain pienellä jutulla. Mutta mielessä ovat kummilapset usein ja rukouksin olen heitä välillä muistanut. Sitä toivon omankin lapseni kummeilta.

Edustan sitä ihmisryhmää, joka yrittää epätoivoisesti saada muistoja talteen. Kirjoitan hataria merkintöjä ylös kalenterin kulmaan, aloitan päiväkirjan ja sitten se taas jää. Taas tällä viikolla surin sitä, etten ole tarpeeksi aktiivisesti täyttänyt lapseni vauvakirjaa, mm. hampaiden puhkeamisjärjestys on raportoimatta. Niin paljon olisi kaikenlaisia hassuja pieniä sattumuksia, uusia sanoja ja merkittäviä kohtaamisia, joita olisi myöhemmin mukava muistella. Mutta yritän lohduttaa itseäni sillä, että kuitenkin lienee parempi olla täysillä läsnä hetkessä kuin miettiä, miten sen saisi säilöön. Koska kameran kuvassa se kaikki rakkaus ja välittäminen ei ehkä näy, mutta toivottavasti vielä myöhemminkin tuntuu.

Johanna

 Tämä loisto-otos on Alavuden kirkosta toissakesältä, kummipoikani Akselin konfirmaatiojuhlasta.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Olipa kerran viisi nuorta tyttöä, joista kukin oli muuttanut kaukaa maalta suureen kaupunkiin opiskelemaan. Nuo nuoret neidot etsiytyivät muiden opiskelurientojen ohessa kuoroharrastuksen pariin ja löysivät toisensa samasta alttorivistä. Stemmoja veivatessa ja kuororetkillä ystävyys syveni ja lauleskelun lisäksi löytyi paljon muutakin yhteistä. Opiskelut etenivät ja ystävyys syveni. Tytöt tapasivat muutenkin kuin maanantaisin kuorossa, välillä koko porukalla, välillä erilaisin pienemmin kokoonpanoin.

Yhdessä juhlittiin synttäreitä ja pikkujouluja, jaettiin opiskelustressiä, puhuttiin ihmissuhteista ja pohdittiin monenlaisia tulevaisuuden haaveita. Itkettiin ja naurettiin. Parin vuoden jälkeen tanssittiin ensimmäisiä häitä Karjalassa, seuraavia Savossa ja kolmansia Pohjanmaalla. Yksi pariskunta kertoi avioitumisestaan postikortein ja sai muut tytöt kokoontumaan pikapikaa "kriisipalaveriin" yliopiston päärakennuksen kahvilaan. Myöhemmin tuo palaveri asettui hieman noloon valoon, koska se osui päivälle 11.9.2001, jolloin yllätyshäät eivät olleetkaan ainut yllättävä tapahtuma maailmassa. Viides tytöistä luuli, että ikuinen kaasous oli hänen kohtalonsa, mutta toisin kävi. Joitakin vuosia sitten kesän kuumimpana päivänä hänkin astui miehelään.

Kun ensimmäinen vauva syntyi, muut neljä tyttöä tekivät pyhiinvaelluksen katsomaan pientä tulokasta. Tuona joulukuisena iltana opiskelijakaksiossa koettiin pyhä hetki, kun pikkuinen tyttövauva toivotettiin tervetulleeksi ystäväpiiriin. Sittemmin on saatu toivottaa tervetulleeksi kaksitoista muutakin vauvaa. Jokaisesta naisesta vuorollaan on tullut myös äiti, monesta toistensa lasten kummeja. Tuo joulukuinen vauva on nyt jo teini, seurueen nuorimmat reilun vuoden ikäisiä. Monenlaisia äitiyden, perheen ja kasvatuksen haasteita on vuosien kuluessa yhdessä jaettu. Muuttoja, menetyksiä ja muutoksia on haikeina, murheellisina ja riemuiten läpikäyty.

Kokoonpano on kasvanut niin, että nuo viisi naista perheineen eivät enää mahdu kenenkään kotiin. Mutta halu kokoontua yhteen koko porukalla edes kerran vuodessa on niin suuri, että he vuokraavat leirikeskuksen, saapuvat kukin tahoiltaan nyyttärieväineen, laittavat illalla lapset nukkumaan ja höpöttävät yöhön asti sielujensa kyllyydestä. Kukapa erottaisi heitä niistä 19-vuotiaista kuorotyttösistä!


Johanna