Mitä kaikkea näinä "kasvun vuosina" (kirkkokäsikirjan ontuva ilmaus) on kummilapsen elämässä tapahtunut? Tietysti vaikka mitä, pohja koko elämälle. Ja mikä on ollut minun osuuteni kummilapseni kasvun vuosissa? Useimpien kummilasten kohdalla aika mitätön. Postikortteja olen reissuilta lähettänyt, about jouluna ja synttäreinä lahjonut jollain pienellä jutulla. Mutta mielessä ovat kummilapset usein ja rukouksin olen heitä välillä muistanut. Sitä toivon omankin lapseni kummeilta.
Edustan sitä ihmisryhmää, joka yrittää epätoivoisesti saada muistoja talteen. Kirjoitan hataria merkintöjä ylös kalenterin kulmaan, aloitan päiväkirjan ja sitten se taas jää. Taas tällä viikolla surin sitä, etten ole tarpeeksi aktiivisesti täyttänyt lapseni vauvakirjaa, mm. hampaiden puhkeamisjärjestys on raportoimatta. Niin paljon olisi kaikenlaisia hassuja pieniä sattumuksia, uusia sanoja ja merkittäviä kohtaamisia, joita olisi myöhemmin mukava muistella. Mutta yritän lohduttaa itseäni sillä, että kuitenkin lienee parempi olla täysillä läsnä hetkessä kuin miettiä, miten sen saisi säilöön. Koska kameran kuvassa se kaikki rakkaus ja välittäminen ei ehkä näy, mutta toivottavasti vielä myöhemminkin tuntuu.
Johanna
1 kommentti:
Rukous kantaa, siihen on tämänkin kahdeksan kummilapsen kummin uskottava. Lahjoilla heitän jouluna ja tietysti isompina juhlina muutenkin - synttäreitä olen toivottoman huono muistamaan. Siksi teen sitä, jonka uskon kantavan paremmin kuin satunnaiset lahjonnat - rukoilen päivittäin (siitäkin huolimatta että erään kummilapseni vanhemmat ovatkin sitä mieltä, että mieluummin lahjoja kuin rukousta...) ja ajattelen rakkaudella jokaista kummilastani.
Kaksi on jo aikuista, kaksi tämän kesän rippilasta ja kolme nuorintakin aloittaa jo koulun-uransa syksyllä.
Jokaiseen on omanlaisensa suhde, mutta aivan erityinen suhde on siihen, joka itse pyysi minut kummikseen juuri ennen konfirmaatiotaan. Vaikka kummius on aina suuri kunnia, on tämän nuoren aikuisen kummina olo ollut erityisen suuri kunnia.
Lähetä kommentti