Muuttomme lähestyy. Se on lankalauantaina. Siis huomenna. Olen
ihan sijoiltani. Ruumis toimii - se pakkaa, kantaa, pesee, allekirjoittaa
kauppakirjan, kuittaa lainat maksetuiksi, naputtelee muuttoavuksi lupautuneille
kavereille facebookviestejä aikataulusta, vie päiväkotitädeille herkkukoreja
kiitokseksi.
Mutta sielu ei ole vielä alkuunkaan käsittänyt, mitä on meneillään. Mitä ihmettä tapahtuu, se kyselee. Miksi sinä teit tämän ratkaisun? Peru koko juttu! Älä jätä vanhaa, ihanaa kotianne. Tällä hetkellä sielu ilmoittaa olemassaolostaan ja hätääntymisestään tirauttamalla itkunpoikasia (usein kovin epäsopivissa tilanteissa, kuten työpaikan dataprojektoria asennellessa).
Veimme jo viime viikonloppuna suuren kuorman tavaraa uuteen kotiin. Ajattelemattomasti kaikki lapsen lelut ja kirjat pakattiin menemään. Tämä viikko on siis leikitty keksimällä muovikipoista mielikuvitushahmoille purjelaivoja ja kauhoista rumpukapuloita. Vaatehuoneesta löysin laatikon, jossa lukee Joulu. Laatikossa oli sievässä pussissa pääsiäistipuja ja toisessa joulutonttuja. Tämän hiljaisen viikon lapsi on siis leikkinyt tipujen joulua, tontut ja tiput sulassa sovussa. Viisivuotiaani on tavallista hiljaisempi, ehkä hänenkin sielunsa on vielä puolimatkassa kohti uutta.
Muistan hyvin pitkäperjantain vuonna 1988, olin kolmentoista.
Olimme muuttaneet kuukautta aikaisemmin Espoosta Vantaalle. En ollut saanut
uudessa koulussa vielä ystäviä. Tunsin itseni kovin pettyneeksi, vähän
huijatuksikin. Miksi meidän piti muuttaa?
Ystäväni vanhoilta kotikulmilta tuli käymään. Oli tavattoman
lämmin päivä, kävelimme t-paitasillamme uudella pihallamme, ihmettelimme
kukkaan puhkeavaa luontoa. Ja kikatimme kaikki ne tyttöjen jutut, joita en
ollut voinut jakaa kenellekään. Sitä pitkäperjantaita minä ajattelen nyt. Siinä
aurinkoisessa muistossa tämän päivän hätääntynyt sielu lepää, eikä sen itku ole
enää epätoivoa vaan luopumisen ja uuden alun iloa.
Henna Äm
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti