Uni ei tule. Ahdistus puristaa rinnassa, sydän hakkaa. Yritän suunnata ajatukset johonkin muuhun, kevyempään ja rauhoittavaan. Ei onnistu. Harvoinpa se väkisin onnistuu. Miksi menin lukemaan niitä uutisia, vaikka tiesin, että ne alkaa ahdistaa? Tietysti siksi, että pienen tytön murha on jotain niin hirveää ja järkyttävää, että halusin tietää, mitä on tapahtunut. Ihmisen mieli on niin monikerroksisen kummallinen, että järkyttävä ja inhottava on myös kiinnostavaa. Ja toisaalta ajattelen niin, että se mitä on tapahtunut, on totta ja jonkun pienen lapsen kohtalo. Eikö minun pidä pystyä lukemaan, mitä on tapahtunut?
Tällä kertaa joku raja kyllä ylittyi. Olen aina ollut herkkä ja tiennyt ikäni, ettei mun kannata katsoa "liian jänniä" elokuvia tai lukea "liian kamalia" kirjoja tai uutisia. Ne jäävät helposti junnaamaan ja kummittelemaan mieleen. Nyt en tarvitse yhtään oman mielikuvituksen lisää. Yritän sysätä kauheat mielikuvat pois ja silti ne palaavat takaisin. Kyyneleet silmissäni silitän omaa luottavaisesti sängyssään nukkuvaa lastani. Kuinka kukaan maailmassa voi olla niin paha ja julma, että kiduttaa oman lapsensa kuoliaaksi?! Oma ahdistukseni ei varmasti ole lähelläkään sitä tuskan ja pelon määrää, mikä tuolla edesmenneellä pienelle tytöllä oli. Ja sitten se klassinen kysymys: Miksi hyvä ja rakastava Jumala antaa tapahtua niin käsittämättömän hirveitä asioita? Lopulta nukahdan levottomaan uneen. Yön aikana Jumala ei lähetä vastausta.
Seuraavana päivänä yritän järkeillä, ettei ketään auta se, että minä hautaudun ja hukun murheen laaksoon. Vaikka ahdistus välillä palaa levottomana ja musertavana, päätän että sitä vastaan on jotenkin taisteltava. Miten minä voin osaltani lisätä hyvää ja kaunista? Yritän rakastaa ja kasvattaa lastani niin, että hänestä tulisi sen verran terveitsetuntoinen, ettei hänen tarvitse kiusata tai alistua kiusattavaksi. Yritän itse puuttua epäoikeudenmukaisuuteen, mitä huomaan ympärilläni. Haluan lisätä avoimuutta ja hymyilen ihan vieraalle ihmiselle metrossa. Tosi raisu aloitus, mutta kumminkin. Kysyn puistossa puolitutulta äidiltä, mitä heille kuuluu. Illalla juttelen puhelimessa sosiaalityötä tekevän ystäväni kanssa. Hän kertoo työpäivästään ja naisten ryhmästä, jossa monenlaisesta selvinneet naiset jakavat elämäntarinoitaan ja saavat tukea toisiltaan. Paljon haukuttu sosiaalijärjestelmämme näyttää myös auttavan ihmisiä, ei vain laiminlyövän heitä.
Hyvä Jumala, joka kuulet kaikki rukoukset. Anna jokaiselle lapselle joku aikuinen, johon voi luottaa ja joka pitää huolta. Anna viisautta, jolla katkaista perheissä hyväksikäytön ja julmuuden kierteet. Ole läsnä ja lohduta ahdistuksessa. Älä anna pahuuden lamaannuttaa, vahvista uskoa hyvään. Aamen.
Johanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti