Lähi(ö)metsäretkeläisten luomuviriketulva

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan nykyään vanhempien ongelma on, että työnnämme lapsille virikkeitä liian kovalla tahdilla. Yhdysvalloissa lapsella on jo ennen syntymäänsä keskimäärin 15 lelua häntä odottamassa.
Sinkkonen sanoo, että lasten tehtävä on säntäillä metsässä räkä poskella ja tehdä asioita, joissa ei ole päätä eikä häntää.

Viime aikoina olen mielessäni useaan otteeseen palannut lapsuuden kesiin.  
Mikä lie tämänkin pohdiskelun laukaissut, mutta jotain kokemastani maaseutulapsuudesta haluaisin siirtää kaupunkiympäristössä kasvaneille lapsilleni.
Ehkä siitä tuo Sinkkosen ajatuskin tuli mieleeni.

Onneksi luontovirikkeitä (vai pitäisikö sanoa luomuvirikkeitä) on myös kaupunki pullollaan, kun vain viitsii avata silmänsä.

Viime kesänä tässä suhteessa auttoivat kaksi säännöllisen epäsäännöllistä asiaa: puutarhaperhekerho sekä lähimetsäretket.
Metsämansikoiden kypsymisen aikoihin ei tarvinnut kuin vihjata metsään menemisestä niin lapsilla oli jo kengät jalassa ja käsi ovenkahvalla. Viikottaisilla palstavierailulla lapsista kuoriutui hetkessä esiin paljasjalkaisia multanaamoja.

Tänä vuonna puutarhapalsta korvautui parvekeviljelyllä. Lapset muistuttavat päivittäin auringonkukkien, mansikantaimen ja yrttien vedentarpeesta. Harvoin parvekkeelta tullaan ihan kuivana takaisin sisälle. Mutta ei myöskään allapäin.

Viime viikonloppuna ensimmäiset kypsät metsämansikat pilkistivät tutulla apajalla, muutaman hehtaarin metsäkaistaleen laitamilta, aivan kivenheiton päästä kotoa. Sadat mansikat helottivat vielä vaaleanvihreinä. Eikä niiden kypsymiseen mene kauaa. Sitten ovatkin vuorossa vadelmat ja mustikat.

Kaikkea tätä odotellaankin jo sinkkoslaisittain ihan "räkä poskella".

TMKJEU*#21: "Mitä vaikeampaa asiaa vanhempi onkaan tekemässä, sitä suuremmalla innolla yksivuotias haluaisi tehdä juuri sitä samaa."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

Mitä ovat nämä pienet linnut, jotka purevat?

Olen saanut kasvaa maaseudulla neljän vuoden ikäisestä. Huippukohtia oli, kun "sai" rauhassa leikkiä metsuria lähimetsikössä, hakata halkoja autotallissa ja kiipeillä puissa. Metsässä nuotion pitäminen oli kiellettyä, ja onneksi jäimme siitä kiinni ennenkuin tuli levisi katajasta suurempiin puihin.
Jälkikäteen näitä on helppo kauhistella, mutta jotenkin olen tosi kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa luonnon keskellä.

Viime viikonloppuna kävin lasten kanssa maalla. Kaupunkilaislapset, jotka eivät ole tottuneet hyttysiin, saavat maalla käydessään niistä aivan järkyttävän kokoisia patteja.
Kun he huusivat kovaan ääneen hyttysille "HUS!" ja "GRRR!", tuli mieleen elävästi vanha kummelisketsi, jossa ihmeteltiin pieniä lintuja, jotka puree (löytyisiköhän youtubesta?).
Ajoittaisessa koomisuudessaan lapset olivat kuitenkin hyvin kartalla ja kiinnostuneita kaikesta pörisevästä ja surisevasta.

Jokin minussa sykähti kun näin, miten innoissaan he olivat, kun pääsivät pihalle tekemään tuttavuutta alpakoiden kanssa, heittämään talviturkkia järviveteen, upottamaan varpaansa soiseen sammaleen tai lämmittämään saunaa.

Lapsi, ainakaan nelivuotias, ei tunne olevansa erityisen kaupunkilainen tai maalainen. Ainakaan ilman erityistä kasvattamista jompaan kumpaan suuntaan.

Kuinkahan sitä osaisi autottomana kaupunkilaisena antaa arjen keskellä lapsille vahvan kontaktin luontoon?


TMKJEU*#18: "Paras hetki kaivaa tikkua kolmevuotiaan lapsen kädestä, on silloin, kun tämä nukkuu."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko