En tiedä mitään parempaa kuin arki lapseni kanssa. Nautin
suunnattomasti siitä, että elämässäni on jotain niin hienoa, kuin pieni, avoin
ihminen. Mikään äitienpäivähörsölällyluritus ei ole minusta liian imelä
kuvaamaan sitä, miten hämmästyttävä lahja lapsi on.
Kun aloitin uudessa työpaikassa viime kesän kynnyksellä,
ensimmäiseksi työpäiväkseni sattui tiimin virkistyspäivä. Istuimme aamiaisella
ja pomo ehdotti, että esittäydymme jokainen tullaksemme tutummiksi. Mietin
kuumeisesti, miten tekisin fiksun vaikutelman näihin naisiin. He tiesivät jo koulutus-
ja työhistoriani, mitä siis paljastaisin itsestäni. Kehtaisinko kertoa että
olen yksinhuoltajaäiti? Ja että nimenomaan olen ihan ensimmäiseksi aina äiti.
Eräs entisen elämäni esimiehistä puhuu usein siitä, että
työpaikkahakemus, joka alkaa sanoilla ”olen puutarhanhoitoa harrastava kolmen lapsen
äiti ja meillä on kultainennoutaja”, lentää roskiin. Työssä tulee
ensisijaisesti olla ammattilainen. Ketään ei kuulemma kiinnosta
rekrytointivaiheessa, minkä värisellä Audilla mies ajaa. Ja tottahan se on.
Virkistyspäivän aamiaisella mielessäni pyörivät nämä varoituksen
sanat. Enhän halunnut ”lentää roskiin” uusien tärkeiden kontaktien silmissä.
Mutta kierroksen edetessä kuulin, miten nämä tiimini ihanat naiset kertoivat
kukin paitsi työstään, ylpeänä ja onnellisena lapsistaan. Enkä ollut siinä
pöydässä ainoa yksinhuoltajakaan.
Eilen tapasin työpaikkalääkäriämme. Yksi hänen
kysymyksistään oli, mitä teen vapaa-aikanani. Sitten hän jatkoi: ”siis onks
sulla ylipäätään vapaa-aikaa, siis että lapsi ei oo siinä?”
Arvatkaapa, nousiko verenpaine? Nielaisin kiukkuiset sanani
siitä, että elämässäni parhaat hetket ovat niitä, joina saan olla lapseni
kanssa. Mutisin jotain ulkoilusta ja lukemisesta, ajattelin, että se
kuulostaisi uskottavalta ja järkevältä.
Illalla kotona luin satukirjaa leijonaksi pukeutuneelle
lapselleni. Kurkussa oli itku, sillä tuntui, kuin olisin vähätellyt hänen arvoaan lääkärissä. Tänään
lapseni on isänsä luona ja minä ikävöin häntä joka sekunti. Ja vapaailtani
kunniaksi siivoan kaappeja ja puhisen fiksumpia vastauksia antiikkiset asenteet
omaavalle keski-iän ylittäneelle valkoiselle lääkärille.
Henna Äm
1 kommentti:
Et sinä vähätellyt. Sisimmässäsi arvot ovat juuri oikeassa järjestyksessä. Niitä ei tarvitse kenellekään todistaa tai kertoa. Riittää, että elää niiden mukaan. Vain se, miten olet lapsesi kanssa ratkaisee. Ei kenenkään mielipide asioistasi. Yksinhuoltajuus on välillä raskasta, kun ei voi jakaa ilojaan tai murheitaan lapsesta ja omasta toiminnastaan. Aina ei löydä kuuntelijaa oikealla hetkellä. Mutta se myös palkitsee. Lapsesi saa jakamattoman huomiosi ja sinä hänen. Nauti joka päivästä ja ole itsellesi armollinen vaikket aina koe olevasi hyvä vanhempi. Olet kuitenkin kaikkein paras. Voimia.
Lähetä kommentti