perjantai 24. toukokuuta 2013

Mokaviikko: Vaihtoehtohoitoja


Riikka kyllä tyhjensi upeasti pajatson heti mokaviikon kärkeen! Todella moni bloggauksen teeseistä osui ja upposi tällaiseen epätäydelliseen äiti-ihmiseen. Erityinen piikki lihassa mulla on huutaminen, josta Riikka kirjoitti:  
”Ideaali: En huuda lapsille, vaan selitän asioita rauhallisesti.
Todellisuus: Saan järjettömiä raivokohtauksia.”
En käsitä, miksi ärjyn lapselle, kun hänet saa tottelemaan iloisilla ehdotuksilla. Miksi komennan tiukkaan sävyyn, vaikka hänelle riittäisi perusteltu toteamus. Minua on siunattu mahdottoman helpolla ja hyväntuulisella lapsella – miksi sitten itse olen kuin takamukseen ammuttu karhu?

Voisiko minulla olla toivoa, kasvaisinko ihmisenä aikuiseksi ja vastuulliseksi ihmiseksi, joka ei pura omaa kiirettä, väsymystä ja kiukkua viattomaan kanssakulkijaan?

Äitienpäivänä sain tärkeän opetuksen. Vanhempani olivat meillä kylässä ja iltapäivällä menimme pihalle – tietysti trampoliinille. Tytär pomppi itsensä näännyksiin ja minua alkoi jo kyllästyttää koko homma. Ehkä ajattelin, ettei tuota pomppimista voi tuntikausia tehdä. Todellisuudessa halusin sisälle. Aloin komentaa ja kohta kävin jo kierroksilla. ”Tules nyt sieltä!” ”Nyt riittää!” ”Nyt tulet sieltä tai ei tule enää koko kesänä yhtään tramppapäivää!”

Kommentoimatta (luojan kiitos, sillä minähän en osaa ottaa neuvoja vastaan) naurettavaa ärjymistäni, äitini meni trampoliinin suojaverkolle, avasi klipsit, tarjosi lapselle sylin ja lauloi: ”Portti on auki, lapsoset tulkaa, kipinkapin kipinkapin kohta se on kiinni!”

Ja lapsi loikkasi iloisena mummin syliin ja halasi tätä lujasti.
 
Henna Äm

1 kommentti:

Riikka Myllys kirjoitti...

Tuo on niin tuttu tilanne meidänkin arjestamme! Ja minulta puuttuu juuri tuo kyky saada lapsi ihan itse haluamaan samaa asiaa kuin minä. Mutta ehkä tässä(kin) asiassa oppia ikä kaikki - toivoa siis on ehkä mahdollisten lastenlasten kohdalla. :)