keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Mokaviikko: Uhmaikä on mielenkiintoinen haaste ja muita valheita

Lasten hankinta on mokailun korkeakoulu. Ennen ensimmäistä lastani olin täydellinen kasvattaja ja kasvatusfilosofiani oli aukoton. 

Jo pian ensimmäisen lapseni synnyttyä huomasin, ettei kaikki mene kuin omassa mentaalisessa oppikirjassani. Toinen lapsi vei filosofiani testauksen aivan uudelle tasolle. 

Tähän olen päässyt:

Ideaali: Läsnäolo on tärkeintä.
Todellisuus: Pakenen facebook-todellisuuteen puhelimen taakse aina kun voin. (Tai bloggaamaan, kuten nyt.)

Ideaali: Molemmat lapset mahtuvat syliini.
Todellisuus: Vanhempi ei useinkaan mahdu syliin, etenkään kun syötän nuorempaa.

Muunnos edellisestä
Ideaali: Minun syliini pääsee aina, kun haluaa/ tarvitsee.
Todellisuus: Vanhempi haluaa syliini aina, kun syötän nuorempaa. --> Ei pääse. (Ks. Edellinen kohta)

Ideaali: Kasvatan sukupuolisensitiivisesti, eikä vaatteissa ole tyttöjen ja poikien värejä/kuoseja/koristeita.
Todellisuus: Tyttö punaisessa mekossa, poika sinisissä housuissa. Variaatio: tyttö vihreässä mekossa, poika sinisissä housuissa.

Ideaali: Olen liinamamma. 
Todellisuus: Liinan/kantorepun kanssa tavaroiden kuljettaminen on liian vaikeaa ja julkisilla kulkeminen maksaa. Inhoan sanaa mamma, etenkin itsestäni käytettynä.

Ideaali: Imetän lastani, mutta mikäli se ei onnistu, se ei haittaa. 
Todellisuus: Imetys ei onnistunut, vaikka kaikkeni yritin, ja koin siitä huonommuutta ja syyllisyyttä pitkään.

Ideaali: Olen ekologinen ja käytän kestovaippoja.
Todellisuus: Emme löytäneet kestovaippojen kanssa yhteistä säveltä, enkä tahdo saada edes vaatteita pestyä.

Ideaali: En huuda lapsille, vaan selitän asioita rauhallisesti. 
Todellisuus: Saan järjettömiä raivokohtauksia.

Ideaali: Kaksivuotiailla on tahtoikä, josta selvitään sylitellen ja selitellen.
Todellisuus: Kaksivuotiailla on uhmaikä, josta voi yrittää selvitä uhkaamalla (voi toimia, mutta voi saada aikaan myös suurta vahinkoa), kiristämällä (ei onnistu, ei ymmärrä vielä syytä ja seurausta) ja lahjomalla (ei onnistu, lahjus otetaan, uhmaa ei lopeteta, voi aiheuttaa uuden ongelman).

Ideaali: Tahtoikäinen on mielenkiintoinen haaste, jonka tahtomispuuskille voi hyväntahtoisesti nauraa. 
Todellisuus: Uhmaikäinen on ärsyttävä jankkaaja, jolle huutaa.

Ideaali: Nuoremman synnyttyä suhteeni vanhempaan ei muutu.
Todellisuus: Lähes aina hymyilevä nelikuinen on huomattavasti houkuttelevampaa seuraa kuin uhmaava kaksivuotias.

Ideaali: Lapset auttavat kasvamaan ihmisenä ja aikuisena.
Todellisuus: Lapset auttavat taantumaan omalle tasolleen.

Ideaali: Minä en muutu lasten synnyttyä. 
Todellisuus: Kuka on tämä ihminen, joka majailee ruumiissa, joka etäisesti muistuttaa omaani?

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tästä.

Henna kirjoitti...

Ihana juttu, Riikka! Tuntui oikein synninpäästöltä!

Jonna kirjoitti...

Ihana kirjoitus :) Monin paikoin tuntui kovin tutulta... ;)

Riikka Myllys kirjoitti...

Kiitos teille anonyymi, Henna ja Jonna! Ei kai tähän voi todeta kuin että epätäydellisyys kunniaan. Monella vanhemmalla olisi luultavasti helpompaa hengittää, jos voisi välillä olla railakkaasti epätäydellinen. Toki rakkautta ja muuta hyvää unohtamatta :)

Elinamaria kirjoitti...

Kyyneleet silmissä luin, niin tuttua, niin tuttua! Kiitos. "Joka aamu on armo uus." äidillekin

Riikka Myllys kirjoitti...

Elinamaria, onneksi tosiaan "joka aamu on armo uus". Äidilläkin ja ehkä juuri erityisesti äidillä. Hyviä aamuja siis teille! :)

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos!! Järjettömät raivarit ja taantuminen lasten tasolle on niiiiin noloa, ja silti tuttua. Huomaan, että aikuisiin pätee sama kuin lapsiinkin: väsyneenä ja/tai nälkäisenä em. asiat ovat huomattavan helppoja. Milloinhan vauva lopettaisi yökukkumiset..? Ja osaankohan sitä sittenkään käyttäytyä?

Anonyymi kirjoitti...

Synninpäästö hyvinkin, kiitos rehellisyydestä ja ihanasta kuvasta! Täälläkin tuo pienempi vetää liian usein helpommin seuraansa, kun kyselyikäänsä (jonka muuten, noiden mainitsemiesi lisäksi, aioin hoitaa joka kerta tyynen rauhallisesti ja täydellisen läsnäolevasti selittämällä) aloittava pian kolmivuotias. Valitettavasti isompi on tainnut sen jopa huomata, kun mustasukkaisuus on lisääntynyt kovasti. Tätäkään ei minun kuvitelmissa koskaan pitänyt tapahtua ja tässä sitä ollaan. Tuskin vielä edes periaatteiden rikkoontumisten aallonpohjalla. Huh hellettä, tämä äitiyskin.

"Siskokulta <3"