maanantai 8. huhtikuuta 2013

Erään pikkukanin hautajaiset


"Toin ne kanille, koska se on kuollut", esikoinen (4½ v.) kertoi. Hän oli asettanut pensaan oksista tekemänsä kimpun noin metrin päähän kinoksesta löytämänsä kaninpoikasen eteen.

Varislauma oli nokkinut käpälän niin, että luu törrötti ja lumessa oli veritahroja.
"Milloin kani herää?"
"Se on nyt kuollut eikä enää herää."
"Täytyisi varmaan pitää hautajaiset. Nyt tarvitaan laulajia ja rukoilijoita", lapsi alkoi touhuta.

Pikkuveli (3 v.) ilmoittautui: "Minä voin olla se rukoilija."

Itse mietin, miten olisi paras edetä, kun maa on jäässä, kuopus (1 v.) nukkuu kantorepussa päiväuniaan eikä roskis tuntunut kovin mieltäylentävältä hautapaikalta.

Onneksi aurinko ja vuolaat kevätvedet olivat aukaisseet läheisen joen, joten hautajaissaattue lähti matkaan. Minä ja kuopus ensimmäisenä kania lapiossa kantaen, esikoinen ja keskimmäinen perässä.


Vesi kohisi pienen puusillan alla. Kerroin, että hautajaisissa sanotaan: maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Joki kuljettaa kanin nyt takaisin luontoon.
Ja niin virta otti kaninpojan ja esikoisen perään heittämät kukat vastaan.

"Nyt pitäisi rukoilla", lapsi sanoi.
"No, rukoile sinä", vastasin.
"Herra siunaa meitä ja varjele meitä. Herra kirkasta kasvosi meille ja siunaa pientä kania", esikoinen täräytti ja minulla kohosi kyyneleet silmiin. 
Eikä puuttunut enää kuin laulu. Lensi maahan enkeli, joutuisampi tuulta. Pääsiäisen alla seurakunnan kerhossa tankattu virsi helähti niin kauniisti, että lähistöllä kävellyt koiranulkoiluttajakin liittyi joukkoomme.

Tuntuu siltä, että lapset kohtaavat kuolemaa paljon luonnollisemmin kuin me aikuiset.
"Nyt minusta tuntuu yhtä aikaa suruliselta ja iloiselta yhtä aikaa. Surulliselta siksi koska kani kuoli ja iloiselta siksi, että kerhonohjaajalla on tässä kuussa synttärit", lapsi summaa.

Olen edelleen hämmentynyt kaiken tapahtuneen spontaaniudesta, kauneudesta ja siitä, miten luonnolliselta kuoleman kohtaaminen lasten kanssa tuntui. Toisinkin kai olisi voinut mennä.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on ollut lemmikkien tai muiden eläinten kuoleman käsittelystä lasten kanssa? Meillä ei kysytty kysymystä, pääsevätkö kanit taivaaseen - onko tämä tullut sinua vastaan?

TMKJEU*#10: "Lapset oksentavat aina väärään paikkaan: seinälle, syliin, tietokoneelle - you name it."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko 

6 kommenttia:

Veera kirjoitti...

Kaunis hetki teillä.

Meidän perheessä koettiin menetys puolisen vuotta sitten kun kunoitettavasaa 94-vuoden iässä perheellemme hyvin läheinen isovaari menehtyi. Kuopuksemme (silloin 3,5 v.) suurimpia huolia oli, ottiko isovaari kävelykeppinsä mukaan taivaaseen. Selitimme, ettei hän siellä tarvitse keppiä. Nykyään tämä keppi on kuopuksella kotona muistoja rakkaasta isovaarista. <3

Edelleen iltarukouksessa kuopuksemme muistaa joskus lähettää terveiset isovaarille ja ikävä iskee silloin tällöin meihin kaikkiin. Mustakin tuntuu, että jossain määrin lapset osaavat käsitellä kuolemaa aikuisia paremmin. Meidän tulisi ottaa mallia. ;)

Antti Siukonen kirjoitti...

Voi liikkis!
Hieno ajatus antaa keppi muistoksi isovaarista. Ja tuo iltarukous!
Lasten suora lähestymistapa saa omatkin tunnekanavat auki.

Jonna kirjoitti...

Isäni hautajaisissa jo 10v. sitten eräs pieni sukulaistyttö tuli lohduttamaan, ettei isäni olisi taivaassa yksin. Siellä olisi myös heidän kissansa ja ainakin eläinlääkäri, koska kissa oli kuollessaan kipeä. Suloinen muisto muuten vaikeasta hetkestä.

Antti Siukonen kirjoitti...

Jonna, olipa ihanan konkreettista!
Meillä on vielä omien läheisten kuolema/hautajaiset kokematta lasten kanssa. Jotenkin ajattelen, että lapsilla on tärkeä roolinsa hautajaisissa juuri heidän suoruutensa ja vilpittömyytensä vuoksi. He näyttävät, miltä tuntuu, liittyi se asiaan tai ei ;)

Anonyymi kirjoitti...

Yksi liikuttavin kutsu, jonka lapsityön pappina olen saanut, on pienen samojedin pennun "kaste"juhla. Perheen lapset olivat pitäneet itsestään selvänä, että uudelle vauvalle pitää pitää juhlat. Vieraiksi oli kutsuttu naapurin lapset, koira siunattiin, virsiä laulettiin, rukoiltiin ja lopuksi oli kahvit <3 En voinut kieltäytyä, kun kutsu nousi lasten tarpeesta tuoda pentukin Jumalan eteen :)

Jenni Jii

Antti Siukonen kirjoitti...

Jenni, mainio stoori!
Lasten kanssa touhutessa ei tule mieleen ensimmäisenä kysellä piispainkokouksen kantaa tai selata kirkkokäsikirjoja, mitä siis voisimme oppia tästä ;)